Minä töissä: näytelmäkirjailija Esko Janhunen
Esko Janhunen
Olen Janhus Esko, savolaisilla sukujuurilla rankaistu ja Lappiin ajautunut teatterikäsityöläinen. Kirjoittelen ja ohjaan. Koen olevani enemmänkin monenmoisten esitysten suunnittelija ja pystyynpykääjä kuin taiteilija tai kirjailija. Ja näitä töitä olenkin suoltanut viimeisen kolmenkymmenen vuoden aikana nopeasti laskien peräti 80 ensi-illan verran. Pääsääntöisesti lasten- ja nuortennäytelmiä, jukeboximusikaaleja, ravintolateatteria, henkilöstökoulutusnäytelmiä ja eri yhteisöjen juhlakavalkadeja. Ja näiden lisäksi olen kirjoitellut radiohupailuja, pakinoita, kolumneja ja tapahtumakäsiksiä. VOS-teattereissa on tekstieni ensi-iltoja ollut 30 kertaa, Rovaniemen Teatterissa niistä 19. Eli olen selkeästi kotikaupunkini teatterin lellipentu. Enkä pidä pahana. Vapaan kentän ryhmissä tekstejäni on otettu ohjelmistooni 40 ja harrastajateattereissa 30 kertaa.
Pääsääntöisesti tekstejäni esitetään täällä Lapissa. Ja nähtävästi kyllästymispiste on jo reippaasti ylitetty, koska viime keväänä Rovaniemen Teatterisäätiö myönsi minulle elämäntyöpalkinnon. Eli annaha olla jo, elä ennää. Takavuosina sain Rovaniemen kaupungin kulttuuri- ja Lapin läänin taidepalkinnot lasten- ja nuortennäytelmien ahkerasta suoltamisesta. Sittemmin olen keskittynyt paikallishistoriallisiin, totta ja kuvitelmaa yhdisteleviin näytelmiin. Tuotosteni keulille nostaisin Äkäslompolon Ihmisen ringissä toteutetun Pieni kansani laulu -trilogian ja Rovaniemen Teatterin Veljet keskenään -kiertuenäytelmän. Toinen viisikymmenpäisen esiintyjäkaartin väkevä musiikkispektaakkeli ja toinen kahden näyttelijän väkevän tunteikasta kansanteatteria.
Mitä on työpöydälläsi tällä hetkellä tai mikä teos saa ensi-iltansa piakkoin?
Työpöydällä on tällä hetkellä musiikkinäytelmä lavatanssifanien maailmasta, Souvarit sen tekee! Kyseessä on ikääntyneen naisen ja nuoren miehen rakkaustarina, joka sijoittuu Suomen suosituimpien tanssiorkestereihin lukeutuvan Souvareiden keikoille. Harjoitukset alkavat maaliskuun lopussa ja teksti on viimeistelyvaiheessa. Lukuharjoituksista saatu palaute pisti tiivistämään ja terävöittämään.
Rovaniemen Teatteriin oli tulossa nyt maaliskuun lopussa ensi-iltaan kirjoittamani I LOV IT -musiikkinäytelmä, mutta se jouduttiin siirtämään tulevaisuuteen, koska ohjaaja, minä itse, sairastuin ja jouduin pitkäaikaiseksi vuodepotilaaksi
Kerro viimeisimmästä teoksestasi.
I LOV IT on historiallis-fiktiivinen tarina Rovaniemen legendaarisen Valistus- ja Urheilutalon ja sen keikkaravintola Tivolin elämästä ja kuolemasta. Näytelmän nimi tulee talossa järjestetyistä suosituista I LOV IT -klubeista. Olin kirjoittanut Rovaniemen Teatterille vuonna 2018 Hovinpohja-nimisen musiikkinäytelmän, joka kertoi sodassa räjäytetyn hotelli Pohjanhovin kellarissa pari vuotta toimineesta ravintolasta ja sen henkilökunnasta. Viime keväänä teatteri kysyi halukkuuttani kirjoittaa lisää saman tyylistä ja henkistä tarinaa ja tietenkin suostuin.
Ja aiheeksi työntyi päkistelemättä tuo Valistus- ja Urheilutalo. Aihe on todella kiehtova runsaudensarvi, koska talo oli koko elinaikansa täynnä hyvin monipuolista toimintaa. Oli urheilua, teatteria, valistuskerhoja, kuvataidetta ja ennen kaikkea musiikkia. Ja erittäin vilkasta yhteisöllisyyttä jo ennen koko sanan keksimistä. Kaupunkilaisilla on valtavasti kokemuksia ”Valsasta”, siellä on diskoiltu, käyty bändikeikoilla, rakastuttu ja otettu turpaan. Ja tuolla nostagian ratsulla tarina karauttaakin läpi seitsemän vuosikymmenen. Ja mausteena monipuolinen musiikki ja varsinkin rovaniemeläisbändien laatuisat tuotokset.
Kirjoitusprosessi alkoi kaikkiin mahdollisiin historiallisiin dokumentteihin tutustumisella, bändilevytysten läpikahlauksella ja tuttujen ja tuntemattomien jututtamisilla. Sekä tietenkin tärkeiden ydinhenkilöiden haastatteluilla. Ja se oli palkitsevaa puuhaa, koska kaikki pitivät aihetta mainiona ja tärkeänä. Mieleenpainuvin hetki prosessissa oli vierailu esityspaikassa, Rovaniemen Teatterin kellarinäyttämö Saivossa. Pyrin aina jo kirjoitusvaiheessa suunnittelemaan myös vaihdot ja kohtausten asemat, vaikken itse ohjaisikaan. Ja näitä menin Saivoon itsekseni fiilistelemään, kun talon valo- ja äänimestari Miksa Koponen pyörähti paikalla ja kyseli kuulumisia. Hän ei vielä tiennyt koko projektista, mutta kun kuuli, niin jumangeu sitä riemukkaan innostuksen määrää. Alkoi silmät palaen kertoa omista Valsakokemuksistaan ja suunnitella kädet vispaten lavastuksia ja toteutusta. Ja paljastui, että juuri hän oli käynyt pelastamassa Valsalta sen purkuvaiheessa suuren legendaarisen diskopallon. Ja että sama diskopallo oli jo vuosia ollut tässä samassa tilassa saapuvia katsojia tervehtimässä. Tiesin pallon, mutten tiennyt sen historiaa. Vilken yhteensattuma! Ja samassa Miksa oli jo visioinut pallolle oman kohtauksen, jossa se taianomaisesti ilmestyy tarinaan mukaan. Ostin. Miksan lisäksi teatterin taiteellinen johtaja Riku Innamaa oli koko kirjoitusjakson mukana auliina ja innostavana innovaattorina. Hieno jätkä.
Mikä näytelmä tai käsikirjoitus on tehnyt sinuun viime aikoina vaikutuksen?
Oulun Teatterin Pienen hauen pyydystys, Juhani Karilan teoksesta dramatisoinut Janne Pesonen ja Rovaniemen Teatterin Vesisaaren Alma, kirjoittaja Taija Helminen. En ole lukenut kummankaan plaria, mutta molemmista esityksistä tuli vahva tunne, että nyt kelpo tekstit ja rohkeat ja näkemykselliset toteutukset paiskasivat onnistuneesti kättä. Niistä tuli upeasti yhtä, enemmän kuin osastensa summa. Ei käynyt niin, kuin murheellisen monesti teattereissa käy, että tulkinta on hyvällekin tekstille ja aiheelle aivan väärä. Tai sitten niin, että ontosta tekstistä ei millään ilveellä onnistuta saamaan katsojia koukuttavaa esitystä, mutta silti esitettävä on.
käsikirjoittaja Tuomo Rämö kysyy:
Miten aiheet löytävät sinut? Kirjoitatko usein samoista aiheista tai etsitkö aktiivisesti uusia?
Kiitos Tuomo kysymästä. Olen siinä harvinaisen onnellisessa asemassa, että minulta on koko ajan tilattu ja edelleen tilataan tekstejä. Ja yleensä tilaajalla on tiedossa suunniteltu kohderyhmä, työryhmän koko ja näytelmän aihekin. Saan siis selkeät raamit, pidän siitä, enkä koe sitä taiteellisen vapauteni rajoittamisena. Pyrin vain kokoamaan annetuista palasista ja aiheesta näytelmän, jollaisen itse haluaisin nähdä. Mutta kyllä tekstejäni aina maustaa jo nuoruudessa iskostunut vasemmistolainen suvakismi, sitkeä luotto hyvyyden voimaan yhdistettynä ystävyyden ja rakkauden ylistykseen.
Mikä sai sinut ryhtymään näytelmäkirjailijan/käsikirjoittajan uralle?
Kymmenkunta vuotta näyttelijänä VOS-teattereissa. Kyllä liian monta kertaa tuntui jo lukuharjoituksissa, että onkohan tämä nyt varmasti riittävän laadukas ja toteuttamisen ansaitseva teksti? Ja lavalla vähäisen ja vaisun katsomon edessä huhkiessa tunne vain voimistui. Ja tunne oli erikoisen voimakas lastennäytelmissä höpsötellessä. Kun sitten oma kahdeksanvuotiaani tuli loukkaantuneeksi eräästä teatterimme satunäytelmästä, koska se hänen mielestään oli törkeää hänen ikäistensä aliarvioimista, pikkupentujen lässytystä, niin päätin yrittää itse.
Muistin Porin Teatterissa toteuttamamme Volker Ludwigin Maks ja Milli -näytelmän, johon lapsiyleisö reagoi aivan eri tavalla kuin perinteisiin fantasiasatuihin. Lavalla tuntui, että se kiinnosti penskoja aivan oikeasti. Nyt ei lapsille ominaisesti näyttelijöitä palkittukaan kiltisti naurulla joka ikisestä hupsuttelusta eikä pitkästyessä pyöritty penkissä ja rapisteltu karkkipussia. Ei. Nyt istuttiin etukenossa ja hiiskumatta. Tunsi, että nyt uppoaa. Ja miksi niin? Näytelmä ei ollut satua tai fantasiaa vaan täysin arkirealistinen tarina kolmen lapsen ystävystymisestä. Ei yhtään puhuvaa pupujussia, ei mielikuvituskaveria vaatekaapissa, ei idiootteja aikuisia, ei ylivoimaisen nokkelaa lasta. Pelkkiä ihmisiä, niin pieniä kuin isoja ja kaikki viallisia. Mutta joista kaikista tarina kouli hivenen parempia.
Kävin Michael Baranin dramaturgiakurssin ja kirjoitin ensimmäisen näytelmäni täysin orjallisesti hänen neuvojensa mukaisesti käyttäen pohjana oman poikani ja hänen kavereittensa touhuamista. Tärpättiräkä, eli tappajamaksalaatikon paluu valmistui ja Rovaniemen Teatteri kelpuutti sen kiertueryhmänsä ohjelmistoon. Ja sain itse ohjata. Vastaanotto oli hämmentävä, mutta ei yllättävä. Se oli samaa kuin Maksissa ja Millissä. Ja havaittiin hyvin passeliksi juuri ala-asteen kouluihin, joissa oppilaiden ikähaitari on 7-12 vuotta. Ja sen jälkeen sain kirjoittaa monta arkirealismiin luottavaa tarinaa juuri tuon ikäisten maailmasta kouluja kiertämään. Rovaniemen Teatterin kiertueryhmät muovasivatkin minusta pikkuhiljaa itseeni ja omiin silmiini ja tunteisiini luottavan teatterintekijän. Näytelmäni eivät olisi kiinnostaneet normaaliohjelmistossa Lappia-talossa, koska lastennäytelmien lippujen ostosta päättävät lasten vanhemmat, ja heille näytelmä pitää yleensä olla tuttu ja tunnetun kirjailijan kirjoittama. Tai tutusta lastenkirjasta dramatisoitu. Alueteatterin kiertue-esitykset kouluissa ovat täysin eri maailmansa, saliin tuodaan kirjailijasta välittämättä kaikki, ne vastahakoiset jullitkin. Minulle se oli kuin laboratorio, jossa pääsin vapaasti testaamaan ideoitani ja tekstejäni. Ja se opetti. Jos ei muuta niin sen, että yleisöä ei pidä päästää pitkästymään. Ja että tavan penikoiden arkielämään sijoitettu fantasiaton tarina näytti uppoavan kohderyhmään huomattavasti satuja paremmin. Ja jos esitys sai ne perärivin jullitkin kiinnostumaan ja koukuttumaan, niin eläköön.
Oletko mukana kirjoittajayhteisöjen Käsikirjoittajien Killan / Tekstin toiminnassa?
En ole mukana kummassakaan noista. Mieluusti kohtaisin muitakin kirjoittajia ja ottaisin oppia, mutta olen niin vanhan liiton miehiä, että sen pitäisi tapahtua naamatusten. Etäisyys täältä kauniista Lapista tapaamisin sinne Suomineidon loskaiseen hameenhelmaan on pitkä ja reissut turhan kalliita.
Mikä auttaa jaksamaan ammatissa?
Pitkät käsipyörälenkit. En pysty kävelemään, mutta insinöörien viisaus on kehittänyt meikäläisille taivaallisen kapistuksen: käsipyörän. Sillä vispaamalla kiertelen pitkiä lenkkejä pyöräteillä ja nykyisellä sähköavusteisella myös luontopolkuja ja -reittejä. Ja täysin yksin. Se on vapauttavaa ja rentouttavaa. Pysähtelen stalkkaamaan ihmisiä pihoillaan ja taivahan lentäviä, otan äkäisiä spurtteja ja joskus nokosetkin ja intoudun testailemaan työn alla olevia reploja vastatuuleen huutamalla. Lenkki on kuin näytelmä, siinä on räväkkä aloitus, se hakee itse oman rytminsä, siinä on väliaika, jolloin otetaan huikkaa ja loppua kohti vauhti kiihtyy ja se kestää noin kaksi tuntia. Ah ma nautin.
Pyysivät kylkeen kuvan, jossa olen työni äärellä. Laitan niitä Elviksenä kaksi. Toisessa odotan kirjoittamani Kuningas Ein alkua Rovaniemen Teatterissa. Toisessa mietin, miten saisin lenkin purskauttaman katharsiksen siirtymään I LOV IT:in loppukohtaukseen?
