Lea-palkinto 40 vuotta: haastattelussa Ilpo Tuomarila
Ensimmäinen Lea-palkinto jaettiin 40-vuotta sitten
Näytelmäkirjailija Ilpo Tuomarila on kirjoittanut uransa aikana peräti yli viisikymmentä näytelmää. Kun häneltä kysytään nyt, mitä työpöydältä löytyy, Tuomarila vastaa etsivänsä edelleen ”sitä näytelmää”, jonka on aina halunnut kirjoittaa.
”Minulla ei ole mitään kiirettä. Kirjoitan edelleen pari tuntia päivittäin aamuisin ja teos edistyy pikkuhiljaa. En tiedä löydänkö sitä ideaa, jota olen ikäni etsinyt, mutta jotain siitä syntyy.”
Keskeinen teema tekeillä olevassa näytelmässä on se, miltä tuntuu toisen kerran joutua elämään eurooppalaisen Kylmän sodan aikaa. Nuoruuden pelkojen jälkeen kaikki toistuu.
”Sen traagisuudesta ja aiheutuneesta shokista on kyse.”
Yössä Gehennan ja ensimmäinen Lea-palkinto
Kun Yössä Gehennan voitti ensimmäisen Lea-palkinnon vuonna 1985, Tuomarila oli uransa taitekohdassa. Takana oli teatterituotantoja muun muassa Turussa, Vaasassa ja Porissa, mutta näytelmäkirjailija toivoi pääsevänsä kirjoittamaan teoksia valtakunnanlaajuisesti eri näyttämöille ja vaikuttamaan uusia yleisöjä teoksillaan.
”Palkinto antoi hyvää nostetta. Vielä tuolloin en ollut saanut urastani tunnustusta, vaikka ensimmäisestä näytelmästäni oli jo kymmenen vuotta aikaa.”
Yössä Gehennan sijoittuu Lapinlahden sairaalaan, jossa kaksi suomalaista merkkikirjailijaa Josef Julius Wecksell ja Aleksis Kivi kohtaavat toisensa. He alkavat solvata toisiaan kilpaa ja esittää toisistaan pilkallisia näytelmiä muille mielisairaalan potilaille.
”Idea näytelmään lähti liikkeelle, kun Turussa Kalle Holmberg puhui Seitsemän veljeksen yhteydessä, että tällainen aihe olisi loistava: kaksi nerokasta tyyppiä samanaikaisesti mielisairaalassa. Asetelma tuntuu edelleen aika karmealta ja kummalliselta.”
Tuomarila halusi Kiven henkilöhahmon kautta käsitellä sitä, miltä tuntuu yksilöstä, joka ei tule ymmärretyksi. Muita teemoja näytelmässä ovat maalta kaupunkiin muuttaminen, mikä oli Aleksis Kivelle elämää muuttava hetki ja mikä teemana tuntui Tuomarilasta myös omakohtaiselta.
Yössä Gehennassa sijoittuu lähes kokonaan yhteen näyttämölliseen tilaan, lukuun ottamatta prologia ja lopun 30-vuoden aikahyppäystä, jotka ovat muodoltaan enemmänkin raamatullisia näkyjä. Tuomarilaa ei kiinnosta realismi näyttämöllä.
”Se on jonkinasteinen psykosomaattinen tila – erityisesti kirjoittaessa. Karsastan kaikenlaista, myös tyyliteltyä, realismia. Näyttämön on oltava riittävän avara tai suppea.”
Tuomarila kuvaa näytelmän kirjoittamista ainutlaatuiseksi prosessiksi.
”Sellaista läheisyyttä roolihenkilöihin ei ole ollut Yössä Gehennan jälkeen.”
Tuomarila kuvaa näytelmiensä kirjoitusprosesseja hyvin työläiksi, sillä hän kirjoittaa teoksen aina useaan kertaan uudelleen prosessin aikana. Kirjoituskoneiden aikakaudella Tuomarila sanoo naputelleensa koko näytelmän aina uudestaan, vaikka olisi muuttanut vain muutamaa kohtausta.
”Remingtonin hakkaamisen kautta toin rytmiä näytelmään.”
Näytelmän kirjoittamiseen Tuomarilalla menee yleensä kahdesta kolmeen vuotta.
”Tosin näytelmän Juna kirjoitin strindbergiläisittäin kolmessa viikossa.”
Tuomarilalle mieleenpainuvimpia kokemuksia uralla on ollut myös Göring-näytelmän lukudraama-esitys New Yorkissa 1992.
“Näyttelijät sisäistivät tekstin todella nopeasti ja plari oli kädessä vain, koska laki niin määräsi. Taas ajankotainen natsiaihe olisi voinut saada jopa teatteriesityksen, mutta eipä ollut agenttia.”
Näytelmäkirjallisuus kaipaa edelleen arvostusta
Tuomarila oli Sunklon hallituksen jäsen, kun päätös Lea-palkinnon perustamisesta tehtiin. Vain näytelmätekstin perusteella jaettava Lea-palkinto perustettiin vuonna 1984 nostamaan esiin korkealaatuista näytelmäkirjallisuutta. Yhdistyksen vuosikokouksessa nimettiin stipendi-, arvostelu- ja palkintolautakunta, joka päättäisi palkinnon saajan. Palkintolautakunnan puheenjohtajaksi nimettiin näytelmäkirjailija Arto Seppälä.
Vuonna 1968 oli jaettu ensimmäistä kertaa Näytelmäkirjailijoiden valtionpalkinto, mutta palkinto ei ottanut tuulta alleen ja se yhdistyi myöhemmin Kirjallisuuden valtionpalkinnon kanssa. Tuomarilan mukaan tekijät olivat tyytymättömiä ratkaisuun, sillä palkintoa ei tuntunut osuvan enää kirjailijoihin, joiden ansiot olivat ensisijaisesti näytelmäkirjallisuuden puolella.
”Finlandia-palkinto perustettiin vuonna 1984. Arvioimme, että näytelmäkirjallisuus jää siinä huomioimatta ja siksi palkinto päätettiin perustaa. Noihin aikoihin yhdistykselle alkoi syntyä myös Kopioston tekijänoikeuskorvauksia, joilla pystyttiin rahoittamaan palkinto.”
Aleksis Kiven päivänä 10.10.1984 julkaistiin tiedote seuraavana vuonna jaettavasta palkinnosta, joka sai nimensä ensimmäisen suomeksi esitetyn näytelmän Aleksis Kiven Lean mukaan.
Tuomarila toteaa, että näytelmäpalkinnon syntymän aikanaan, näytelmäkirjallisuutta ei Suomessa arvostettu paljonkaan.
”Proosakirjailijat saattoivat dramatisoida omia tekstejään vasemmalla kädellä.”
Kuitenkin ensimmäisen Lea-palkinnon jakotilaisuus ylitti uutiskynnyksen jopa siinä määrin, että se oli mukana pääuutislähetyksessä.
”Sen jälkeen palkinnosta on tullut varsin tavallinen palkinto.”
Tuomarila kokee, että hänen uransa aikana näytelmäkirjallisuuden arvostus ei ole juuri muuttunut paremmaksi.
”Suomessa ei välttämättä osata lukea tekstiä näyttämöllä ja tekstimassoja pelätään. Näytelmäkirjailijan kannalta se on hankalaa. Saksassa esimerkiksi näyttämöllä puhutaan vielä paljon.”
Tuomarila ajattelee kuitenkin, että teatteria seurataan runsaasti, mutta esimerkiksi esityksiä arvioidaan sanomalehtikritiikeissä enemmän visuaalisista kuin filosofisista lähtökohdista, mikä osaltaan johtuu myös merkkimäärien pienemisestä lehtien kulttuurisivuilla.
”Sivistys takaisin!”
Tuomarilalle on selkeää, millaiset näyttämötekstit ovat hänelle näytelmäkirjallisuutta. Vaikka hän itsekin myöntää kirjoittavansa joskus viihteellisiä teoksia teattereihin, ei hän laske niitä näytelmäkirjallisuudeksi.
”Pääsylippujen kerääminen on jotain muuta kuin näytelmäkirjallisuutta. Näytelmäkirjailija joutuu ratsastamaan kahdella hevosella.”
Teattereiden ohjelmistojen paikat uudelle näytelmälle käyvät Tuomarilan mielestä vähiin.
”Tällä hetkellä sivistyskulttuurilla on onneton tilanne.”
Ilpo Tuomarila työskenteli Turun kaupunginteatterin johtajana vuosina 1992–2007. Johtajakaudellaan hän pyrki tekemään kaipaamiaan niin sanottuja omituisia esityksiä.
”Teimme runoilijoiden kanssa kummallisia esityksiä.”
Esimerkeiksi hän nostaa runoilija Markku Inton runoista syntyneet esitykset Kahvinkeitin 2000 (1999) ja Boom Boom Boom (2002), joihin taiteilija Jan-Erik Andersson teki lavastukset.
”Sellaisia esityksiä ei oikein enää näe, kun teatteritalot eivät ole valmiita ottamaan taloudellista riskiä. Se on ymmärrettävää, kun talot on ajettu taloudellisesti ahtaalle. Ei pystytä enää tekemään erikoisia esityksiä tai toisaalta kääntämään paljoakaan hienoja ulkomaisia näytelmiä.”
”Sivistys takaisin!” näytelmäkirjailija kiteyttää.
Tuomarilan kaudella nähtiin kotimaisten uusien näytelmätekstien lisäksi kiinnostavia kattauksia käännettyä nykynäytelmää. Hän valitsi Turun kaupunginteatterin ohjelmistoon esimerkiksi Jon Fossen näytelmät Lapsi (1998) ja Tyttö sohvalla (2004) 20 vuotta ennen kuin norjalainen palkittiin Nobelilla.
”Ohjaajat Juha Hemánus ja Petteri Grandström ehdottivat Fossea ja innostuin välittömästi.”
Turun kaupunginteatterin johtajakaudeltaan Tuomarila nostaa myös vielä esimerkin, joka on jäänyt muistoihin mielenkiintoisena prosessina.
“Teimme Juha Siltasen ja Hannu Raatikaisen kanssa Teatterirynnistys-niminen kokonaisuuden. Tuotimme kymmenkunta pienoisnäytelmää lyhyellä harjoitusajallla. Klassikkotyypeiltä harvinaisia ja erikoisia spesiaalijuttuja aina Samuel Beckettistä M. A. Nummiseen. Luotiin loistava malli monipuolistaa ohjelmistoja.”
Tuomarila toivoisi nyt teattereihin lisää esityksiä peruskysymyksistä ja yhteiskunnallisista aiheista.
”Vieraantumisen ja ulkopuolisuuden kuvauksia ei oikein haluta tehdä. Negatiivisiin aiheisiin ei uskalleta tarttua.”
Tuomarila kannustaa lukijoita tarttumaan kaikkeen nykynäytelmään, joita vain löytää.
”Näytelmää on hyvä opetella lukemaan itsenään. Ilman, että huomio kohdistuu näyttämöön tai lukijaan.”
Haastattelu on osa kolmiosaista Lea-palkinto 40 vuotta -haastattelusarjaa, jossa kolme näytelmäkirjailijaa kertoo Lea-palkitusta teoksestaan ja jakaa ajatuksiaan suomalaisen näytelmäkirjallisuuden kirjallisuudenlajista.