Elokuva-Sylvin raadin perustelut: 

100 litraa sahtia 

Teemu Nikin käsikirjoitus 100 litraa sahtia vie lukijan sahdin maailmaan, joka on monelle ennalta vieras, ja tekee sen vastustamattoman hauskasti ja koskettavasti. Käsikirjoitus rakentuu minimalistisen juonen varaan, mutta jännite kantaa alusta loppuun. Lukemista on vaikea lopettaa, sillä käsikirjoitus myös lunastaa kaikki lupauksensa. Päähenkilöt, sisarukset Pirkko ja Taina ovat samaan aikaan sietämättömiä ja rakastettavia antisankareita. Alkoholismin teema kulkee tarinan alla monisyisenä ristiriitana: sahti on kulttuuria ja yhteisöllisyyttä, mutta myös ongelmia synnyttävä päihde. Käsikirjoitus ei tuomitse, vaan rakentaa pieteetillä pienistä havainnoista kokonaisvaltaista maailmaa. 

Huutamisen taito 

Huutamisen taito ei selittele turhia, vaan imaisee lukijan välittömästi mukaansa. Käsikirjoitus herättää enemmän kysymyksiä kuin tarjoaa vastauksia – ja juuri siinä piilee sen voima. Josefina Rautiaisen kerronnassa ei ole kliseitä, vaan oma, tunnistettava sävy, jossa aikajänne on hallittu ja takaumia käytetään täsmällisesti ja merkityksellisissä kohdissa. Sommittelun rytmi toimii tarkasti niin kohtausten välillä kuin pienemmissäkin yksiköissä. Psykologisesti monimutkainen jännite rakentuu vähäeleisesti: dialogi kantaa, selittelyä vältetään ja väkivallan uhka tuntuu aidosti läsnä olevalta, jopa trillerimäisellä tavalla. Terapeuttisuhteen kuvaus, jossa projisointi ja pakkomielteisyys kietoutuvat yhteen, avaa häiritsevän ja kiinnostavan näkökulman vallankäyttöön ja väkivaltaisiin kokemuksiin. Äkillinen, vihjaileva loppu jättää lukijan tilaan, jossa teos jatkaa elämäänsä mielessä pitkään lukemisen jälkeen. 

Jossain on valo joka ei sammu 

Jossain on valo joka ei sammu rakentaa vahvan ja omaperäisen maailman kielen kautta – maailman, jonka käsikirjoittaja Lauri-Matti Parppei tuntee perinpohjaisesti ja jota hän kuvaa poikkeuksellisen läsnä olevalla ja tunnistettavalla raumalaisella ilmaisulla. Käsikirjoituksessa luotetaan kuvalliseen ajatteluun ja symboliikkaan. Junarata kuoleman vertauskuvana ja majakkakohtaus piirtyvät mieleen voimakkaina elokuvallisina kuvina. Vaikka masentunut päähenkilö on aina haaste käsikirjoittajalle, Parppei on onnistunut tuomaan tarinaan myös lämpöä ja toivoa. Kokonaisuus on inhimillinen ja koskettava: päähenkilön kamppailu ja yritykset selvitä tekevät käsikirjoituksesta rehellisen ja rohkean. 

Uhma 

Reeta Ruotsalaisen käsikirjoittama Uhma tempaa mukaansa ennen kaikkea vahvan päähenkilönsä kautta. Vilma on alusta asti kiinnostava ja moniulotteinen roolihahmo. Käsikirjoituksen liike ei perustu perinteiseen juonivetoisuuteen, vaan pakottavaan tunteeseen siitä, että jokin on pielessä ja että vääryys vaatii vastavoimaa. Käsikirjoitus uskaltaa käsitellä moraalia ja yhteiskuntaa olematta vähääkään moralistinen tai liian julistava. Laitoksen manipuloiva johtaja on kylmäävä hahmo, jonka kohdalla lukija jää toivomaan, että paha todella saa palkkansa. Käsikirjoituksen dialogi on uskottavaa ja taitaen kirjoitettua – ympäristö tuntuu lähes fyysisenä kokemuksena, homeen hajuna ja rakenteisiin pinttyneenä ahdistuksena. Erityisen koskettava on Vilman ja hänen äitinsä välinen suhde, joka on kirjoitettu kivuliaan rehellisesti ilman yksioikoisuutta. Uhma on taitavasti rakennettu, rohkea ja suoraselkäinen käsikirjoitus, jossa hahmot viedään äärimmilleen mutta säilyvät elävinä ja inhimillisinä.