Minä töissä: näytelmäkirjailija Juti Saari
Juti Saari
Olen Juti Saari, helsingissä asuva, mutta ympäri Suomea työskentelevä kirjoittaja ja dramaturgi. Viimeistelen Näytelmän kirjoittamisen ja dramaturgian maisteriopintojani, joista valmistun keväällä. Lisäksi työskentelen freelancerina sekä periodisesti ekologiseen jälleenrakennukseen keskittyvän Mustarinda-seuran alla. Viihdyn taiteen ja aktivismin rajapinnoilla, erityisesti ilmasto- ja vammaisaiheiden äärellä. Taiteellisessa työssäni yhdistyvät leikkisä poeettisuus, parenteesien mahdollisuuksien tutkiminen ja yleisösuhteen alituinen uudelleenmäärittäminen. Esimerkkinä viimeaikaisista töistäni tahdon mainita rampamaisema ja MIC CHECK -esitykset (2023 ja 2024).
rampamaisema-esityksessä, jonka dramaturgina toimin, asetimme kokonaisvaltaisen saavutettavuuden tuotannollistaiteelliseksi pääkysymykseksi. Esitys oli osa Baltic Circlen monivuotista Tulevan näyttämö -hanketta, jonka rahoitti Koneen säätiö. Olemme jatkaneet rampakerronnan parissa työskentelyä taiteilija Isa Hukan kanssa. MIC CHECK – monologeja muutoksesta -esityksen kokosimme työparina ohjaaja Eeva Rajakankaan kanssa. Kansallisteatterin Willensaunaan asettuvassa esityksessä pohdittiin yksilön, yhteisön ja instituution vaikuttamismahdollisuuksia monikriisin ajassa.
Mitä on työpöydälläsi tällä hetkellä tai mikä teos saa ensi-iltansa piakkoin?
Juuri nyt työskentelen Tervan tie – onko meillä suunnitelma? -esityksen parissa Kajaanin kaupunginteatterilla. Kyseessä on minun ja Rajakankaan taiteellinen lopputyö. Esitys kiertää historiallista tervareittiä myötäillen Kajaanista Ouluun ja koostuu puhedraamaosiosta ja yhteistoiminnallisesta osiosta. Tarinassa metsänkäyttöä katsotaan ylisukupolvisesta näkökulmasta: puhelinriippuvainen mopopoika ja parhaat päivänsä nähnyt luonnonsuojelija reissaavat esivanhempiensa tervamaisemissa. Voisi tiivistää, että esitys kutsuu katsojat pohtimaan yhdessä miten arkipäiväiset tekomme ja tekemättömyytemme muovaavat alueellista ja globaalia historiaa.
Esitys on osa Taidetta ei tervaa! –hanketta, Oulu26-vuotta ja Kajaani 375 -vuotta – ja ensi-ilta siintää tammikuun lopussa, huh!
Kerro viimeisimmästä teoksestasi.
Tervan tie -esitystä on ollut todella antoisaa työstää, sillä minulla on tilaisuus hyödyntää osaamistani sekä näytelmäkirjailijana että esitysdramaturgina. Sain ensin kirjoittaa puhedraamaosiot ja nyt työskentelen teoksen näyttämöllistämisen parissa viisaan työryhmän kanssa. Juuri nyt työstämme yhteistoiminnallisen osion rakentamista puhedraaman rinnalle, ja pääni sauhuaa. Miten teatteriesityksen valmistamisen ja katsomisen konventiot taipuvat toiminnan kehyksiksi?
Mieleenpainuva työvaihe oli myös kesällä, kun pyöräilimme ohjaaja Rajakankaan kanssa Kajaanista Ouluun saman reitin, jossa näytelmän fiktiiviset hahmot seikkailevat ja jota pitkin esitys tulee kiertämään. Pidän itseäni melko maisemaorientoituneena kirjoittajana (vaikkapa henkilö-orientoituneen sijaan), mutta enpä ollut ennen suodattanut maisemaa tekstiksi näillä keinoin! Vaarat tuntuivat reisissä päiviä reissun jälkeen ja puolimatkassa tarjottu raparperipiirakka maistui taivaalliselta.
Mikä näytelmä tai käsikirjoitus on tehnyt sinuun viime aikoina vaikutuksen?
Laura Gustafssonin ja Hilja Kerimäen yhdessä kirjoittama Maitotyttö-kuunnelma jäi mieleeni pyörteilemään ja kasvamaan pitkäksi aikaa. Maatalouslomittajan silmien ja käsien kautta tarkastellaan väkivaltaa ja hoivaa suomalaisessa eläinteollisuudessa. Ihailin kuinka teoksessa seikkaperäiset faktat, tarinankerronta ja äänisuunnittelu asettuivat tasapainoon. Minulle teos näyttäytyy esimerkkinä siitä, millaisiin erityislaatuisiin lopputuloksiin ammattikirjoittajan ja kokemusasiantuntijan yheteistyöllä voi päästä.
käsikirjoittaja Rasmus Arikka kysyy:
Mikä on mieleenpainuvin draaman kirjoittamiseen saamasi oppi/ohje?
Kirsi Porkka ja Riikka Ala-Harja opettivat opintojen alussa meille lyhytnäytelmäkurssia, jossa he antoivat vinkin kirjoittaa hahmolta toiselle monologin. Monologia tai edes sen osia ei käytetä tekstissä, vaan se laitetaan pöytälaatikkoon, ja sen anti ovat ne asiat, joita hahmot toisistaan tulevat lipsauttaneeksi. Käytän tätä usein tutustuessani hahmoihin.
Mikä sinua inspiroi tällä hetkellä?
Minua kiinnostaa kokijuuden, katsojuuden ja toimijuuden välinen kenttä. Olen viime aikoina miettinyt erityisesti opetusteatteria ja osallistamista. Molempiin liittyy nähdäkseni nykyään hyvin vahva negatiivinen mielleyhtymä. Opetusteatteriin assosioidaan jonkinlainen saarnaamisen tai propagandan klangi. Osallistamiseen taas liittyy ymmärrettävää vastahankaisuutta ja omien resurssien suojelua – mikseivät tekijät ole valmistaneet sisältöä, miksi minun pitää tuottaa se työpäivän jälkeen ja paineisessa tilanteessa? Minulle näyttämötaiteet kuitenkin näyttäytyvät mediana, joka tarjoaa tilaisuuden prosessoida tietoa kokemuksellisesti ja kollektiivisesti. Haluan tulkita “opetusteatterin” kiehtovana ja monipuolisena taiteellisen ja tieteellisen diskurssin törmäytysalustana, jonka kehyksenä on jaettu nyt-hetki.
Mistä pitäisi kirjoittaa enemmän tai mistä haluaisit itse kirjoittaa enemmän?
Haluaisin lukea ja kirjoittaa hyviä utopioita. Dystopioita piisaa, mutta utopian kirjoittaminen on kammoksuttua. Kenties esteenä on tunkkainen mielleyhtymä totalitarismiin tai pelkkä nolostus: utopiaa kirjoittaessa pitäisi uskaltaa yrittää kuvata jokin mahdollisimman hyvä maailma ja siinä tulee paljastaneeksi itsestään kaikenlaista! Dystopiat antavat tietoa, minne emme halua suunnata, mutta utopiat voivat tarjota vaihtoehtoja siitä, mihin kaikkiin suuntiin lähteä kulkemaan. Utopiat haastavat apatiaa ja ruokkivat toisiaan.
Mikä auttaa jaksamaan ammatissa?
Vaihtelu. Nautin suuresti siitä, että työni voi olla näytelmän kirjoittamista yksin työhuoneella, tanssiesityksen rakenteen täsmentämistä blackboxissa yhdessä työryhmän kanssa, palautteenantoa kollegan tekstistä junamatkalla, lumen kolaamista Mustarindan residenssitalon pihasta, mindmapin tekemistä työhuoneen lattialla työparin kanssa.