Minä töissä: näytelmäkirjailija Hanna Ryti
Hanna Ryti
Olen teatteriohjaaja ja kirjailija, kirjoitan sekä proosaa että draamaa. Viimeisin romaani Kaatuminen ilmestyi keväällä, viimeisin ohjaus ja dramatisointi on 1984 Viirukseen ja viimeisin esitetty näyttämöteksti on Teatteri Vantaan Silkkitehtaan naiset.
Mitä on työpöydälläsi tällä hetkellä tai mikä teos saa ensi-iltansa piakkoin?
Työpöydällä on läjä elämäkertakirjoja ja SKS:n arkistossa koneelle kopioituja kirjeitä. Teen taustatöitä näytelmään, jota olisi tarkoitus päästä kirjoittamaan lähitulevaisuudessa. Mutta ei siitä vielä sen enempää, kun ei ole vielä edes nimeä vielä sopparissa. Lisäksi maanantaina (22.9.) alkaa ohjaus Lappeenrantaan, Yökoulu ja turmion teatteri on ensi-illassa marraskuussa. Se on siis työpöydällä tiiviisti seuraavat pari kuukautta. Sen jälkeen teen taas yhteistyötä tieteentekijöiden kanssa, pari vuotta sitten luotiin livetiedekonsepti, nyt kokeillaan, voiko konseptia käyttää myös muiden hankkeiden ja tutkimustulosten kanssa. Lueskelen siis myös tutkimustuloksia.
Kerro viimeisimmästä teoksestasi.
Viimeisin ensi-iltaan tullut teokseni on Orwellin 1984, jonka dramatisoin tunnin mittaiseksi monologiksi Viiruksen kiertueelle. Se on kaikkien tuntema klassikkodystopia, jonka olin viimeksi lukenut nuorena aikuisena. Silloin sen maailma tuntui aika kaukaiselta. Nyt on toisin. Oli havahduttavaa huomata, miten 1940-luvulla kirjoitettu teos osuu juuri tähän aikaan. Demokratiaa horjutetaan ja väärinajattelevia rangaistaan kaikkialla maailmassa.
Winstonin tarinan kirjoittaminen draamaksi ja monologiksi oli siinä mielessä kinkkinen rupeama, että ihan kaikki tekstin tasot, esimerkiksi 1940-luvulla kuviteltu tekniikka, eivät olleet aivan tämän päivän tasalla. Oli siis jatkuvasti valittava, mitä kirjan maailmasta jää dramatisointiin ja mikä muokataan. Osa Orwellin ideoista oli itsestään selvästi mukana, kuten teleruudut. On hämmästyttävää, kuinka hyvä arvaus tulevaisuudesta teleruudut ovat. Olkoonkin, että nykyiset teleruudut ovat meillä taskuissamme, työpöydillämme ja esimerkiksi kaupunkien valvontakameroissa. (Mm. Kiinassa, Iranissa ja Israelissa valvontakameroita käytetään kuten Orwellilaista teleruutua.)
Muulta osin kirjoittamistyö oli yllättävän suoraviivainen prosessi, varmastikin siksi, että ehdin tehdä ajatustyötä pitkään. Kun varsinainen dramatisointi lähestyi, tein ohjausta Mikkelin Teatteriin, ja kaikki junamatkat luin teosta ees ja taas ja alleviivasin antaumuksella. Kun kirjoitusprosessi alkoi, tiesin jo hyvinkin tarkkaan, mitä olin tekemässä.
Parasta prosessissa oli, että sain muokata tekstiä vielä näyttelijän (Wilhelm Grotenfelt) ja skenografin (Vilma Vantola) kanssa vietetyn työpajaviikon jälkeen. Jo ensimmäinen äänen lukeminen kirkasti, mitä kaikkea pitää muokata ja työpajaviikko avasi vielä tarkemmin, mitä kannattaa viilata. Myös mahdollisuus keskusteluun Unton dramaturgin kanssa oli todella kiva lisä työskentelyyn.
Tietyllä tapaa dramaturgin ja ohjaajan työnkuvat ovat tässä esityksessä olleet erilliset, en ajatellut ohjausta kirjoittaessa, vaan ensin keskityin tekstiin ja istuin yksin työpöydän takana kuukauden. Vasta kun tekstistä oli olemassa lähes valmis versio, pistin ohjaajan hatun päähän ja aloin hahmotella, miten teksti laitetaan näyttämölle. Mutta tietysti tekstin tarkentaminen lennosta on yhdistänyt työnkuvat.
Mikä näytelmä tai käsikirjoitus on tehnyt sinuun viime aikoina vaikutuksen?
Tästä on jo aikaa, mutta tuli mieleen Minna Lundin Diptyk. Se oli hyvin omalakinen teos jonka kaksi osaa – hyperrealistinen ja täysin pudotettu ja arkinen – keskustelivat keskenään kiinnostavasti.
Näytelmäkirjailija Sara Koiranen kysyy:
Jos Urheiluruudun tilalla pidettäisiin joka ilta Taideruutu, kenet haluaisit nähdä sen juontajana ja miksi?
Olisipa ihanaa, jos olisi taideruutu. Taideruudun pitäisi olla peloton keskustelija ja vähän arvaamaton ohjelma, kuten taiteenkin. Ehdottaisin juontajaparia. Ehkä taitelijoita itsekin, taiteen eri laidoilta ja tulokulmista. Vaikkapa Mira Eskelinen ja Koko Hubara tai E. L. Karhu ja Markku Haussila tai Niko Hallikainen ja Paula Vesala.
Mikä sai sinut ryhtymään näytelmäkirjailijan uralle?
Olen aina kertonut tarinoita. Haaveilin kirjailijanurasta jo 4-vuotiaana. Heti, kun opin kirjoittamaan, aloin kirjoittaa tarinoita. Alakouluikäisenä pidin leikkimökissä kirjakauppaa (myynnissä oli myös itse tekemääni kinuskia). Muistan vieläkin ylpeyden, kun ukki osti minulta kymmensivuisen vihkosen, johon olin kirjoittanut tarinan. Se oli mielestäni hirvittävän pitkä ja taputtelin siitä itseäni olalle. Joskus 11-12-vuotiaana kirjoitin proosateoksia, jotka jäljittelevät ponitalli-sarjan tarinoita. Tekstiä oli aivan valtavasti. Kirjoitusharrastus säilyi parikymppiseksi saakka (kirjoitin myös lyriikkaa, joka oli hyvin dramaattista).
Kirjoittamisen rinnalle nousi teatteriharrastuksen myötä haave tulla näyttelijäksi. Teatterikerho oli ainoa paikka, jossa sain olla oma itseni. Tulin näkyväksi näyttämöllä. Sain myös kehuja näyttelemisestäni, mikä oli ihanaa, sillä en ole kasvanut kehujen keskellä. Yhden kaverin isä kutsui minua luonnenäyttelijäksi. En tiennyt, mitä se tarkoitti, mutta kannoin nimitystä ylpeydellä. Näyttelemisessä oli jotain samaa, kuin kirjoittamisessa, mutta kirjoittaminen on yksinäisempää.
Päädyin vähän vahingossa ohjaamaan ja innostuin siitäkin hommasta. Jostain syystä ajattelin, että minun pitää tehdä valinta näyttelemisen ja ohjaamisen välillä ja valitsin ohjaamisen. Silloin harrastajateatterissa tartuttiin hyvin harvoin valmiiseen näytelmään, tekstejä tehtiin enimmäkseen itse. Sitä kautta päädyin kirjoittamaan myös draamaa ja esitystekstejä. Olin todella innostunut kirjoittamisesta ja ohjaamisesta ja tuo into ajoi minut lopulta opiskelemaan alaa. Parasta on, että yhä edelleen tavoitan saman innon, kun aloittelen uutta projektia. Innostus kantaa yhä.
Mikä sinua inspiroi tällä hetkellä?
Tässä ärsyketulvan maailmassa olen niin täynnä ajatuksia, että kaipaan rauhoittumista, jotta pystyn erottamaan inspiroivat impulssit. Niinpä haluaisin lähinnä uida tai vesijuosta ja saunoa. Parin tunnin session jälkeen olen aina nollautunut ja pää toimii. Vaatii nimenomaan luonnonveden.
Mikä auttaa jaksamaan ammatissa?
Saunominen ja uiminen.
Kollegat, perhe ja ystävät.
Ja raha, tietysti sen lisäksi, että taide sinänsä motivoi ja kannattelee.