6.5.2025
Minä töissä: näytelmäkirjailija Asta Honkamaa
Asta Honkamaa
Olen näytelmäkirjailija- dramaturgi. Olen valmistunut 2012 dramaturgia koulutusohjelmasta.
Ammatillisesti en ole keskittynyt mihinkään, vaan olen dramatisoinut, kirjoittanut kirjan, käsikirjoittanut dokumenttia, tehnyt kuunnelman, ohjannut esityksiä, kuratoinut lukudraamoja, esiintynyt, ollut esitysdramaturgi…
Viime vuodet olen kirjoittanut elokuvaa Paula Vesalan kanssa sekä kysellyt yhdeltä jos toiselta teksti kasaltani, että mikäs ihme sinä olet, proosaa vai näytelmä.
Mitä on työpöydälläsi tällä hetkellä tai mikä teos saa ensi-iltansa piakkoin?
Tällä hetkellä työskentelen Tampereen yliopiston Nätyllä. Olen maisteriopiskelijoiden lopputyössä dramaturgina, Esa Kirkkopelto ohjaa. Teoksen nimi on Taantumus, ja se käsittelee diktatuurin arkitodellisuutta. Ensi-ilta on syyskuussa. Aihe on ajankohtaisempi kuin pitkään aikaan.
Kerro viimeisimmästä teoksestasi.
Viimeisin näytelmäni oli Lappeenrannan ja Imatran teattereiden yhteishanke Hiljan päivät. Se oli ensi-illassa helmikuussa.
Näytelmä käsittelee kirjailija Hilja Valtosta. Kirjoitusprosessi on aina monenlainen, ihana ja turhauttava, epäselvä ja palkitseva. Mieleenpainuvimpia hetkiä olivat ne, kun ymmärsin, että monikaan epätasa-arvoa ylläpitänyt toimintatapa ei ole koskaan ollut varsinaisesti lakiin kirjoitettu, vaan ihmiset (miehet, rikkaat, valtaapitävät jne.) ovat vain luoneet käytäntöjä, jotka sopivat heille. Niiden purkaminen voi olla tavattoman monimutkaista, koska ei ole ollut olemassa lakia, jota voisi muuttaa.
Mikä näytelmä tai käsikirjoitus on tehnyt sinuun viime aikoina vaikutuksen?
Haluan sanoa kaksi, koska en osaa valita. Sekä Teater Viiruksen Diptyk sekä Teatteri Takomon Luodut katseet olivat äärimmäisen hienoja kokemuksia ja ihan eri tavoin. Diptyk itketti vielä seuraavanakin päivänä, kun nousin avannosta, ja tajusin niin hirveästi olevani elossa.
Dramaturgina minulle on tärkeää, että esitys todella käsittelee sitä, mitä se “väittää” käsittelevänsä, ja nämä molemmat esitykset todella tekivät sen.
Mikä sinua inspiroi tällä hetkellä?
Tällä hetkellä minua inspiroi elokuvat. Olen nähnyt viime aikoina elokuvat: The Real Pain, Ainahan on huominen, Älskling ja Olen yhä täällä. Kaikki olivat hienoja! On inspiroivaa mennä elokuviin ja laittaa tuo kirottu puhelin jonnekin, minne aurinko ei paista. Kotona elokuvan katsominen on helposti siksi tympeää.
Lisäksi inspiroidun, kuten aina, keskusteluista. Ystävän kanssa keskustelu voi kestää yhdeksän tuntia, vapaaehtoistyössä saatan vain kuunnella, naapurin kanssa vaihtaa kolme sanaa, kumppanini kanssa vain äännellä kurnuttaen ja lässyttäen. Juuri se, miten erilaisia ne ovat, inspiroi. Olen myös Esa Kirkkopellon kanssa työskennellessäni muistanut, miten paljon ajattelua fyysinen näyttelijäntyö vaatii, ja totaalisen inspiroitunut Nätyn upeista maisteriopiskelijoista.
Oletko mukana kirjoittajayhteisöjen Käsikirjoittajien Killan / Tekstin toiminnassa?
Olen ollut Tekstin toiminnassa mukana ja ajattelen, että olen sitä kautta tutustunut eri ikäisiin näytelmäkirjailijoihin, joita en olisi koskaan muuten kohdannut. Ylipäätään kaikenlainen kokoontuminen, oli se sitten asian äärellä tai asiattomuuden, pistää jotain liikkeelle. Lisää empatiaa.
Mikä auttaa jaksamaan ammatissa?
Teen säännöllisesti itselleni perinpohjaisen tsekkauksen siitä, haluanko vielä tehdä tätä työtä.
Olen ajatellut että jos yli puoli vuotta haluaa vaihtaa alaa, niin sitten se kannattaa jo kokeilla. Toistaiseksi näin ei ole ollut. Ajatus siitä, että minä valitsen olla tässä ammatissa, tukee jaksamista, silloin minun ei ole mahdollista väistää vastuuta ja uhriutua että “joudun/minun on pakko tehdä tätä paskaa”.
Paljon ammatissa jaksamisen keinot vaihtelevat sen mukaan, millainen ammatillinen tilanne on. Mikäli ei ole vaikka apurahaa, on tärkeää pitää toivoa yllä, että kyllä sellainen vielä tulee, vaikka ei tiedä milloin. Kun on apuraha, on tärkeää keskittyä siihen, että muistaa tuntea myös tyytyväisyyttä, eikä kanna koko ajan mielessään vain sitä tosiseikkaa, että raha loppuu hyvinkin tiettynä päivänä. Näitä, ja kaikkia muitakin dikotomioita on tärkeä pyörittää ympäri ämpäri vuodesta toiseen vertaisten kanssa, eli muiden pätkätyöläisten ja kulttuurialan ihmisten, kyllä se on tärkein minun jaksamista tukeva keino. Olen käynyt myös loputtomiin terapiassa, ja iso syy siihen on se, ettei ole yhtäkään pysyvää elementtiä omassa työssä, vaan työtehtävät, työpaikat ja työkaverit vaihtuvat jatkuvasti tai puuttuvat kokonaan. Terapeutti harmaantuu, mutta pysyy.
Olen myös halunnut opiskella lisää, sekä terapeuttista kirjoittamista että NVC:tä eli Nonviolent communicationia, osittain siksi, että oma kirjoittamiseni vaatii sitä, että opin uusia asioita, mutta se on tuonut elämään myös yhteisöjä, jotka laajentavat omaa elinpiiriä. Suhteellisuuden taju ylipäätään tukee työssä jaksamista. Vapaaehtoistyö on iso osa arkeani. Sen konkreettisuus on jotain muuta kuin oma työ. Ihmiset, joita kohtaan ovat lähtökohtaisesti todella vähävaraisia, puutteenalaisia ja kohtaamalla heidät, en voi esimerkiksi loputtomiin roikkua ajatuksessa, että itse olisin.
Vaikeinta minulle on kestää epäoikeudenmukaisuutta. Sitä, että työmme rakenteet pakottavat meidät toisiamme vastaan, jakamaan niukkuutta. Kateus ja katkeruus pitää jaksaa kerta toisensa jälkeen tuntea.
Välillä ei auta mikään muu kuin että saa itkeä ja maata myttynä maassa, ja joku on siinä vierellä.