Minä töissä: käsikirjoittaja Niklas Lindgren
Niklas Lindgren
Olen käsikirjoittaja ja ohjaaja. Valmistuin 2009 Aalto-yliopistosta elokuva ja tv-käsikirjoittamisen linjalta, minkä jälkeen olen työskennellyt pääkäsikirjoittajana useissa tv-sarjoissa, muun muassa Pasila 2.5 – the spin offissa. Vuonna 2017 loin puolisoni ja kollegani Karoliina Lindgrenin ja Kris Gummeruksen kanssa tv-sarja Jättekivan, jonka pääkäsikirjoittajana ja ohjaajana toimin. Olen kirjoittanut Karoliinan kanssa pitkät elokuvat Lomasankarit (yhdessä Taavi Vartian kanssa) ja Huonot naiset, jonka ohjasin ja joka palkittiin Galway Film Fleadhin Peripheral Visions Awardilla 2022. Uusin työni on Ruudussa pyörivä tv-sarja Kurjen kirous, jonka käsikirjoitin ja ohjasin.
Mitä on työpöydälläsi tällä hetkellä tai mikä teos saa ensi-iltansa piakkoin?
Kehittelen tällä hetkellä yhtä tv-sarjaa ja useita pitkiä elokuvia. Ajankohtaisin teos tällä hetkellä on työnimellä ”Vanhempi” kulkeva satiirinen draamakomedia, jota kirjoitan Karoliinan kanssa tuottaja Miia Haavistolle. Elokuva käsittelee vanhemmuutta, perheitä, luokkaeroja ja perintöjä. Esikuvinamme ovat Ruben Östlundin luokkasatiirit. Olemme kirjoittaneet käsikirjoitusta jo pari vuotta ja on ilahduttavaa huomata, että sen pariin on yhä innostavaa palata.
Kerro viimeisimmästä teoksestasi.
Kurjen kirous on draamakomedia keski-ikäisestä näyttelijästä Aki Kurjesta, joka ei ole ahkeruudestaan ja lahjakkuudestaan huolimatta menestynyt niin hyvin kuin olisi omasta mielestään ansainnut. Tehdessään taustatyötä erästä roolia varten Aki kuulee selvännäkijältä, että hänen menestyksensä tiellä on kirous. Aki alkaa selvittää kuka kirouksen on langettanut. Ehdokkaita on useita, sillä suorapuheisella Akilla on paljon vihamiehiä ja poltettuja siltoja takanaan. Muun muassa ex-puoliso Ronja, jonka kanssa Akilla on tytär Aada sekä kummioppilas Benjamin, joka on menestynyt huomattavasti Akia paremmin.
Aloin kehitellä sarjaa tuottaja Max Malkan kanssa vuonna 2019. Alussa minulla oli vain teema, jota halusin tutkia: menestys. Minua kiinnosti mitä todellinen menestys tarkoittaa? Mikä on menestymisen suhde osaamiseen? Mitä menestyminen aiheuttaa, tai ennen kaikkea sen puute? Sarjan ensimmäinen versio kertoi kahdesta näyttelijästä, katkerasta Akista ja optimistisesta Ronjasta, jotka yrittävät elättää itsensä ja lapsensa taiteilijoina. Minulla on tapana testata tv-sarjaideaa kirjoittamalla siitä pari jaksoa. Jos tekstiä syntyy vaivattomasti, ideassa on jotain järkeä. Kirjoitin tätä sarjaa, joka kulki aluksi nimellä ”Multa pois”, kolme jaksoa, joista itse pidin aika paljonkin. Mikään tv-kanava ei kuitenkaan innostunut ideasta, joten palasimme alkuun. Tässä vaiheessa olin jo itse valmis luovuttamaan, mutta onneksi Max kannusti minua miettimään konseptille selkeämpää koukkua, joka helpottaisi sarjan myymistä, ja parhaimmillaan terävöittäisi myös sisältöä. Max kirjoitti white boardin täyteen ideoita, jotka tuntuivat mielestäni järjettömiltä. Yksi noista sanoista oli kirous ja viikonlopun märehdittyäni ymmärsin, että tuo sana kuvastaa melko hyvin sitä tunnetta, kun joku oma projekti ei etene, vaikka se olisi mielestäni kuinka nerokas.
Kun aloimme tarkastella konseptia, tarinaa ja henkilöhahmoja tätä kautta, tajusimme, että kirouksen avulla voimme käsitellä sarjassa menestyksen lisäksi kaikkia niitä kummallisia tapoja, joilla me yritämme hallita elämäämme ja kohtaloamme. Aki Kurki, joka ei ole koskaan uskonut mihinkään yliluonnolliseen, uskoo kiroukseen heti, koska silloin syy hänen menestyksen puutteeseensa ei ole hänessä itsessään, vaan tässä ulkoisessa asiassa, jonka hän voi mahdollisesti jopa purkaa.
Mikä näytelmä tai käsikirjoitus on tehnyt sinuun viime aikoina vaikutuksen?
Olen katsonut viime aikoina jonkin verran Oscar-elokuvia ja näin juuri Conclaven, josta pidin hyvin paljon. Elokuvan käsikirjoituksen on kirjoittanut Peter Straughan ja se pohjautuu Robert Harrisin romaaniin. Komedian tekijänä etsin jatkuvasti kontrasteja, joissa arvovaltainen kohtaa alhaisen, ja on vaikea keksiä parempaa kontrastia kuin kardinaalit juoruilemassa ja puukottamassa toisiaan selkään Vatikaanissa. Harris ja Straughan rakentavat Paavin äänestykseen liittyvistä rituaaleista ja valtapeleistä erittäin viihdyttävää jännitysdraamaa, ja Ralph Fienneksen sielukkaasti esittämän päähenkilö Lawrencen tarina tekee elokuvasta vieläpä koskettavan.
Mikä sai sinut ryhtymään käsikirjoittajan uralle?
Katsoimme paljon elokuvia lapsuudenkodissani Nilsiässä. Teimme myös kavereideni kanssa splatter-elokuvia isäni videokameralla, mutta en ajatellut elokuvaa tuolloin muuna kuin harrastuksena. Quentin Tarantinon Pulp Fiction oli ensimmäinen elokuva, jossa kiinnitin huomiota käsikirjoitukseen. Samana vuonna nähdyt Trois Couleurs: Bleu ja The Shawshank Redemption tekivät niin suuren vaikutuksen, että harrastus muuttui intohimoksi. Vaikka kirjoitan ja ohjaan, olen ensisijaisesti käsikirjoittaja ja minulle ohjaaminen on käsikirjoittamisen luonnollinen jatkumo. Kirjoittamiseni on myös täysin kytköksissä elokuvaan, enkä ole koskaan haaveillut mistään muusta kirjoittamisen muodosta.
Miten kirjoitat?
Olen aina pitänyt käsikirjoituksen auki kirjoittamisesta huomattavasti enemmän kuin treatmentin tai outlinen tekemisestä, ja minulla on paha tapa lähteä soitellen sotaan, kirjoittamaan dialogia ennen kuin tiedän, minne tarina on menossa. Olen nyt vihdoin ja viimein omaksunut työtavan, jossa työstän kahta tekstitiedostoa yhtä aikaa. Yhdessä yritän kärsivällisesti hahmotella kokonaisrakennetta, miettiä kohtausten funktioita ja kaaria. Toiseen kirjoitan irtoideoita, jotka voivat olla repliikkejä, ajatuksia, vitsejä tai kuvia. Tämä jälkimmäinen tiedosto on yleensä todella pitkä ja sekava. Kun sitten alan kirjoittaa kolmatta tiedostoa eli käsikirjoitusta, katson ensin mikä kohtauksen funktio kokonaisuuden kannalta on ja alan sitten etsiä tästä toisesta tiedostosta ideoita ja detaljeja, joista kohtauksen saisi kasaan. Vaikka molemmat tiedostot ovat käsikirjoituksen kannalta välttämättömiä, uskon että tässä jälkimmäisessä piilee kirjoittajan ääni. Puolisoni on tästä eri mieltä.
Mikä inspiroi sinua tällä hetkellä?
Tällä hetkellä minua inspiroivat elokuvantekijät, jotka haastavat kerronnassaan rohkeasti elokuvan konventioita ja vievät tätä melko nuorta taidemuotoa rohkeasti uusiin suuntiin. Omien suosikkieni kädenjäljessä näkyy arvostus elokuvan historiaa kohtaan, välineen suvereeni hallinta ja halu kokeilla mihin kaikkeen elokuva voi taipua. Tällaisia käsikirjoittajaohjaajia ovat juuri nyt muun muassa Paul Thomas Anderson, Andrea Arnold ja Brady Corbet.
käsikirjoittaja Veera Lamminpää kysyy:
Mikä on paras kirjoittamisesta tai yleisesti luovasta työstä kertova teos, johon olet tähän asti törmännyt? Mikä siinä kiehtoi?
Nautin eniten dialogimuotoisista kirjoista, joissa saman alan taiteilija haastattelee jotain ihailemaansa tekijää. Tällaisia kirjoja ovat muun muassa Francois Truffautin Hitchcock, Cameron Crowen Conversations with Billy Wilder sekä Judd Apatown Sick in the head, joka avaa kiehtovasti koomikoiden lähestymistä stand up-komediaan ja detaljitasolla yksittäisten vitsien kirjoittamiseen. Haastateltavat tulevat paljastaneeksi näissä keskusteluissa prosesseistaan kiinnostavia yksityiskohtia ja nyansseja, jotka he varmaan ohittaisivat, jos kirjoittaisivat työtavoistaan itse.