Minä töissä: käsikirjoittaja Laura Suhonen
Laura Suhonen
Työskentelen Fire Monkey -tuotantoyhtiössä draamasarjojen kehittäjänä ja käsikirjoittajana, useimmiten nimenomaan pääkirjoittajana. Ehdin silloisen Taideteollisen korkeakoulun Elokuvataiteen laitokselta valmistumiseni jälkeen kirjoittaa yhden elokuvan, Sisko tahtoisin jäädä yhdessä ohjaaja Marja Pyykön kanssa. Sen jälkeen olen hypännyt toistaiseksi pysyvästi sarjojen maailmaan. Tunnetuimpia töitäni ovat Mustat lesket, Koukussa ja Sekunnit.
Olen voittanut kaksi käsikirjoituksen Kultainen Venla -palkintoa, ja olin kolmannen kerran ehdolla tänä vuonna Sekunnit-sarjasta. Samaisesta sarjasta sain suureksi ilokseni tänä vuonna tv-sarjakäsikirjoituksen Sylvi-palkinnon.
Mitä on työpöydälläsi tällä hetkellä tai mikä teos saa ensi-iltansa piakkoin?
Tänä vuonna Elisa Viihteelle tulee kehittämäni ja pääkäsikirjoittamani psykologinen trilleri Parantaja. Suomenlinnassa kuvatussa sarjassa traagisen hoitovirheen tehnyt lääkäri alkaa etsiä uutta suuntaa vaihtoehtohoitojen maailmasta. Sain Parantajassa ihanaa kyllä pitkästä aikaa yhdistää voimat ohjaaja Marja Pyykön kanssa.
Alkuvuodesta minua työllisti vielä jonkin verran Sekunnit-sarjan toisen kauden leikkausvaihe. Kommentoin mielelläni sarjojeni leikkausversioita, sillä leikkaus on samalla viimeinen käsikirjoitusrundi, jossa tarinan pienimmätkin yksityiskohdat ja nyanssit löytävät lopullisen paikkansa. Lisäksi työstän juuri nyt kokonaan uuden draamasarjan ensimmäistä jaksoa ja kausitarinaa.
Kerro viimeisimmästä teoksestasi.
Viimeinen teokseni on draamasarja Sekunnit, joka tuli Yleltä ulos keväällä 2024. Sarjan ohjasi Mikko Kuparinen. Sarja kuvaa fiktiivisen juna-onnettomuuden tutkintaa, ja sen keskiössä on päähenkilö Marita Kailan johtama onnettomuustutkijoiden ryhmä.
Onnettomuustutkinta oli todella innostava kehys tarinalle. Siinä yhdistyy se, mikä rikostarinoissa toimii ja miksi ne koukuttavat; elämän ja kuoleman kysymykset sekä tutkinnan tuoma selkäranka, joka kannattelee koko tarinan kaarta ja selkeyttää jännitteitä. Mutta siinä on myös jotakin uutta verrattuna poliisisarjoihin; onnettomuustutkinnassa ei etsitä syyllistä, vaan yritetään laajasti ymmärtää tapahtuneen syitä ja seurauksia. Sen ansiosta jännittävän tutkinnan lomassa saatoin hyvällä omallatunnolla sukeltaa syvälle eri henkilöhahmojen elämäntarinoihin.
Sarjan kirjoittaminen oli pitkä prosessi, joka alkoi jo 2020. Kehitin konseptin yhdessä Fire Monkeyn tuottajien Mikko Pöllän ja Roope Lehtisen kanssa, mutta kirjoitin sarjan yksin. Tämä oli ensimmäinen kerta, kun minulla ei ollut jaksokirjoittajia tai työparia apunani. Ero oli suuri; työ oli paljon hitaampaa ja raskaampaa ilman toisten kirjoittajien tuomia ideoita ja energiaa. Toisaalta prosessia leimasi vapaus; tarinaa saattoi lähteä kehittelemään odottamattomaan suuntaan, ja sieltä saattoi löytää jotain kiinnostavaa. Samasta syystä tosin sitä myös välillä maalasi itsensä nurkkaan, mikä tarkoitti aiemmin kirjoitetun mittavaa editointia! Sekuntien toisella kaudella sain ilokseni pistää pystyyn kirjoittajahuoneen ja saada tiimiini loistavat jaksokirjoittajat Solina Riekkolan ja Helena Sorvan.
Yksi prosessin kohokohtia oli työskentely näyttelijöiden kanssa. Olen ilokseni yhä enenevissä määrin päässyt työstämään tekstiä paitsi ohjaajan, myös näyttelijöiden kanssa. Tuntuu maagiselta nähdä, miten kohtaukset tarkentuvat ja heräävät eloon pienillä muutoksilla, joita lukuharjoituksissa on helppo tehdä.
Mikä näytelmä tai käsikirjoitus on tehnyt sinuun viime aikoina vaikutuksen?
Nykyään tulee todella harvoin katsottua lineaarista televisiota, mutta muutama viikko sitten avasin summamutikassa telkkarin, ja sieltä oli juuri alkamassa Aliens – paluu, elokuva, jonka olen nähnyt viimeksi parikymppisenä. Ajattelin katsoa muutaman minuutin, mutta tarina nappasi kiinni eikä päästänyt otteestaan. James Cameronin käsikirjoitus (jossa monella muullakin lienee sormensa pelissä) on täydellinen yhdistelmä selkeitä ja voimakkaita jännitteitä, visuaalista kerrontaa ja tarinaa eteenpäin vievää toimintaa. On yllättävää ja ilahduttavaa, että epätasa-arvoisella 80-luvulla hitiksi on noussut elokuva, jonka action-sankari on nainen ja jonka teemat käsittelevät äitiyttä.
Myös Virpi Suutarin Havumetsän lapset teki hiljattain suuren vaikutuksen. Dokumenttielokuvien käsikirjoituksista puhutaan harvoin, mutta myös dokumenteissa tarinalla ja sen kaarella on valtava merkitys. Virpi Suutarin poeettisen käsikirjoituksen näkökulma on tarkkaan rajattu; nuorten metsäaktivistien luontosuhteen nostaminen keskiöön on mielestäni loistava ratkaisu. Faktaryöpyn sijasta elokuva pyrkii lähelle henkilöidensä tunteita ja uskon, että se vaikuttaa moneen katsojaan lopulta salatummin mutta voimakkaammin.
Mikä sai sinut ryhtymään käsikirjoittajan uralle?
Olen pikkulapsesta asti rakastanut tarinoita, sekä niiden lukemista, kokemista että kertomista. Tarinat ovat voimakas tapa saada yhteys toisiin ihmisiin, kokea asioita itsensä ulkopuolelta. Lapsena ja nuorena kirjoitin intohimoisesti proosaa, ja unelma-ammattini oli kirjailija. Käsikirjoittajaksi päädyin hiukan sattumalta; etsin lukion jälkeen koulua, jossa opetettaisiin kirjoittamista, ja löysin Elokuvataiteen laitoksen. Minulla ei siis ollut leffafriikki-taustaa, kuten monilla opiskelukavereillani. Käsikirjoittamiseen liittyvä sosiaalisuus ja yhteistyö kuitenkin sopivat luonteenlaatuuni. Tälle tielle olen jäänyt enkä ole katunut. Rakastan ammattiani ja olen todella kiitollinen, että saan sitä harjoittaa.
Mikä auttaa jaksamaan ammatissa?
Rakastan kirjoittamista, eikä mikään voita sitä tunnetta, kun saa hyvän idean ja tarina alkaa viedä. En koe kirjoittamista lähtökohtaisesti raskaaksi, mutta tietysti pitkissä prosesseissa välillä kisaväsymys alkaa painaa. Silloin auttaa toisilta ihmisiltä tuleva energia. Tuottajat, jaksokirjoittajat, ohjaajat, näyttelijät – aina kun uusi ihminen tulee mukaan työhön, hänen kauttaan tarinan peilaaminen tuo kirjoittamiseen valtavasti lisää intoa.
Vaalin myös vastapainoa kirjoittamiselle; harrastan esimerkiksi kiipeilyä, joka on mielestäni täydellinen laji ajatustyöläiselle. Jos yritän lenkkeillä, mieli hakeutuu nopeasti ratkomaan käsisongelmia. Kiipeilyseinällä en pysty ajattelemaan mitään muuta kuin sitä, miten saisin kiinni seuraavasta otteesta. Nollausta parhaimmillaan.
Tällä hetkellä suuret globaalit kriisit sekä Suomen hallituksen kulttuurialaan kohdistuvat jäätävät leikkaukset aiheuttavat hetkittäin aikamoista näköalattomuutta. Tuntuu käsittämättömältä, miten vähän päättäjämme arvostavat taidetta ja kulttuuria – asioita, jotka mielestäni ovat yksi ihmisenä olemisen tärkeimmistä ulottuvuuksista. Huomaan tällä hetkellä kaipaavani tavallista enemmän yhteisöä ympärilleni – samaa taitaa olla ilmassa muutenkin, kaikenlaisia kollegiaalisia kokoontumisia on tavallista enemmän vireillä, mikä onkin enemmän kuin tarpeen. On hyvä muistaa, ettemme ole yksin.
Kirjoittamiseen liittyvä vinkki kollegoille.
Luota prosessiin. Kirjoittajahuoneessa tulee aina hetkiä, jolloin jokin kysymys ei vain ratkea. Heti ei tietenkään kannata luovuttaa, mutta välillä tekee hyvää myös siirtyä hetkeksi eteenpäin, nukkua yön yli, jatkaa jonkin muun tarinan osasen parissa. Alitajunta kyllä raksuttaa samaan aikaan, ja ratkaisu saattaa syntyä muutaman päivän päästä kuin itsestään.
Sama pätee siihen, että jokainen käsikirjoituskierros tekee tekstistä paremman – tai ainakin niin pitäisi käydä, mikäli edellytykset ovat kunnossa ja esimerkiksi kaikki mukana olevat tahot ovat lähtökohtaisesti tekemässä samaa sarjaa. Jos jokin asia ei ole ensimmäisessä versiossa vielä täydellinen, älä masennu. Jatka työstämistä, älä luovuta ennen kuin hyvä ratkaisu löytyy, mutta muista myös, että joskus se tapahtuu vasta muutaman kierroksen päästä.
Käsikirjoittaja Tuuli Kanervankallio kysyy:
Jos saisit vuoden rahoituksen kirjoittaa mitä tahansa (eikä myöskään projektin jatkorahoitus olisi ongelma) mitä kirjoittaisit?
Jos puhutaan käsikirjoittamisesta, kirjoittaisin suuren historiallisen seikkailudraaman. Olisi ihanaa sukeltaa täysin toisen aikakauden ihmisten maailmankuvaan. Haluaisin kirjoittaa tarinaan actionia, näyttäviä lokaatioita, aikakauden mukaisia pukuja ja suuria avustajajoukkoja. Aah!
Jos puhutaan kirjoittamisesta yleensä, haaveilen sitkeästi proosan kirjoittamisesta. On samaan aikaan kutkuttavaa ja kauhistuttavaa ajatella, miltä tuntuisi kokeilla, että vieläkö vuosien tauon jälkeen osaisin.