Minä töissä: käsikirjoittaja Tuomas Toivainen
Tuomas Toivainen
Olen hiljattain Rovaniemeltä Helsinkiin muuttanut käsikirjoittaja-ohjaaja-animaattori, ja tunnettu Hullu – hullumpi – yläaste -animaatiosarjan luojana. Sarjaa tehtiin Ylelle 2015-2024 yhteensä kuusi tuotantokautta, enkä ole vielä paljon muuhun ehtinytkään mukaan.
”HHY” sekä sen spin-off Keijon kanava on palkittu Koura-palkinnoilla. Kultaisen Venlan finaalissa ehdittiin olla kaiken kaikkiaan neljästi, viimeksi nyt tammikuun gaalassa. Sarja jäi Venloitta, mutta sain upean shoutoutin Kirjolla-sarjan Topi Borgilta suorassa lähetyksessä! Olemme vielä myös finalisteina TV-Sylvi -käsikirjoituspalkintoon, jonka voittaja selviää 8.3.2025 Tampere Film Festivalilla.
Mitä on työpöydälläsi tällä hetkellä tai mikä teos saa ensi-iltansa piakkoin?
Minulla on idea jokuseen tv-sarjaan, yhteen runoteokseen ja näytelmätekstiin, mutta kaikki ovat vielä alkutekijöissään. HHY-vuosina jouduin lähes aina kieltäytymään ehdotetuista yhteistöistä ajanpuutteen vuoksi, mutta juuri nyt en ole sitoutunut mihinkään kokoaikaiseen projektiin. Saa ottaa yhteyttä!
Kerro viimeisimmästä teoksestasi.
Hullu – hullumpi – yläasteen 6. kausi on sarjan viimeisin ja toistaiseksi myös viimeinen tuotantokausi. Se paketoi vuonna 2015 alkaneen tarinan seiskaluokkalaisista Antista, Kallesta, Keijosta ja heidän lähipiiristään koulussa ja kotona.
Vaikka kyseessä on animoitu komedia, sarja käsittelee nuoruuden ja laajemminkin ihmisyyden kipukohtia kuten yksinäisyyttä, hyväksynnän tarvetta, sosiaalista kilpailua sekä digitalisaation ongelmia. Viimeisellä kaudella korostuvat menneisyyden hyväksyminen, anteeksianto, irti päästäminen sekä lapsuuden ja aikuisuuden yhteys. Näitä katharttisia tunnelmia tavoittelee esimerkiksi jakso, jossa päähenkilö jää jumiin vessaan, pudottaa puhelimen pönttöön aiheuttaen tukoksen ja pieksää ovea puntit kusessa, suojelusenkelin vittuillessa vieressä.
Sarja on yhdistelmä some-ajan satiiria mutta myös ajattomia teemoja. Vaikka se mielletään nuortensarjaksi, minulle se on pikemminkin sarja nuorista. Palautteen perusteella HHY puhuttelee myös aikuisia, mutta vanhempi yleisö ei meinaa löytää sarjan pariin muuten kuin teini-ikäisten lastensa kautta. TV-Sylvin esiraati kehui sarjaa ”Suomen Simpsoneiksi”, mistä olen hyvin otettu, sillä Simpsonien varhaiset kaudet ovat toimineet minulle käsikirjoittamisen itseoppikouluna.
KIRJOITUSPROSESSI:
Prosessi alkaa teemojen pohdiskelulla: mitä sanottavaa minulla on tällä kertaa, mitä uusia havaintoja, mitä muurahaispesää tekisi mieli ehkä vähän tökkiä. Samalla brainstormaillaan juoniaihioita, eli parin lauseen springboardeja, joista saisi ehkä punottua mielenkiintoisia tarinoita. Tällaisia ovat esim:
- Oppilaiden keskuudessa leviävä juoru saa kohtuuttomat mittasuhteet
- Rehtori värvää oppilaan opettamaan opettajia älylaitteiden käytössä
- Keijo aiheuttaa äidilleen mojovan laskun mobiilipelissä tekemillään mikro-ostoksilla
Seuraavaksi teemoja ja juonia yhdistellään jaksoiksi. Sarjassa on jatkuvia juonikaaria, joten jokaisen kauden alussa kartoitetaan hahmojen suhdekiemurat ja asetetaan tavoitteet niiden kehitykselle kauden aikana. Esimerkiksi päähenkilöiden pitkät välirikot ja mykkäkoulut vaikeuttavat kirjoittamista, koska hahmojen on silloin vaikeampi vuorovaikuttaa keskenään. Antin, Kallen ja Keijon hahmot kun on suunniteltu täydentämään toistensa puutteita. Kauden kaikki käsikirjoitukset tehdään valmiiksi ennen tuotantoa, sillä varomaton muutos yhteen käsikseen voi vaatia muidenkin muokkaamista. Vaikka tällainen ”muuttuva palapeli” usein turhauttaa, ennen pitkää osa palasista alkaa loksahdella myös automaattisesti, ja siitä tietää että suunta on oikea.
Jaksot pyritään kirjoittamaan toimiviksi myös itsenäisinä tarinoina. Komediasta huolimatta juoni on aina etusijalla, ja vitseihin aletaan keskittyä vasta, kun jakso toimii draamana. ”Vitsit” eivät ole irtonaisia kaskuja tai one-linereita, vaan hahmoista ja tarinasta sikiäviä gägejä ja havaintoja. Komediasta usein sanotaan, että se on arkisten tilanteiden absurdia liioittelua, mutta mielestäni överiksi vetämistä hauskempaa on usein se, kun hahmot toimivat tilanteissa luonteellensa ominaisesti, jopa ennalta arvattavasti. Esimerkiksi Keijon (sarjan ”comic relief”) käytös voi kyllä olla normien vastaista, mutta se ei ole irrationaalista sekoilua, vaan taustalta paistaa selkeä ja omaleimainen ”Keijon logiikka”, joka kumpuaa hahmon persoonasta, positiosta ja senhetkisistä motiiveista.
Dialogissa pyritään siihen, että jokainen repliikki a) edistää tarinaa, b) sisältää setupin tai punchlinen, tai c) välittää katsojalle informaatiota tai tunnelmaa. Hyvä repla täyttää parhaimmillaan kaikki kriteerit, mutta jos repla ei tee mitään näistä, sen joutaa karsia pois.
Ensimmäisen käsisversion tykkään kirjoittaa käsin ekaan vastaantulevaan ruutuvihkoon. Kunhan siinä on alkua, keskikohtaa ja loppua muistuttavat elementit (ei välttämättä tässä järjestyksessä), niin kerään lippulappuseni ja siirryn tietokoneelle kursimaan juttua kokoon.
Käsikirjoitus revisioidaan kaiken kaikkiaan keskimäärin 5-8 kertaa per jakso, ja hyväksytetään välissä tilaajalla pariin otteeseen. Tarvittaessa lopuksi tehdään vielä tuotantoversio kosmeettisilla pilkunpaikka-viilauksilla. HHY:n käsikirjoitukset on laadittu sanajärjestyksen tarkkuudella, koska animaatiossa on suotavaa suunnitella asiat huolella etukäteen. Ei voi vain huvikseen testailla eri kuvakulmia tai lennosta muuttaa leikkausta, kun ei ole shottivalikoimaa mistä leikata. Jos käsikseen on tullut jätettyä jokin ”Seuraa montaasi erilaisia visuaalisia gägejä” -tyyppinen parenteesi, ilman että on tarkasti kirjoitettu auki mitä kuvassa tapahtuu ja mitä ne vitsit ovat, niin kyllä sen edestään löytää minkä on taakseen jättänyt. Noita on kitkerää tuotannossa keksiä lennosta, kun aika on rajallista ja pitäisi mennä apinan raivolla eteenpäin.
Mikä näytelmä tai käsikirjoitus on tehnyt sinuun viime aikoina vaikutuksen?
Hmm… Tällaisiin ”mikä on lemppari” -kysymyksiin keksii aina paremman vaihtoehdon jälkikäteen, joten saatan ilmestyä vielä jonnekin kommenttikenttään huutelemaan oikeaa vastausta. Teatterissa tykkään olla enemmän lavan puolella, ja telkkarista katselen lähinnä niitä samoja vanhoja juttuja, jotka olen nähnyt jo lukemattomia kertoja.
Uuden sarjan aloittaminen tuntuu aina urakalta ja sitoumukselta – ei siinä voi samalla tavalla rentoutua kun täytyy keskittyä juoneen! Ja kun vähänkin tottuu katselemaan ammatillisten linssien läpi, niin tarinasta nautiskelu tuppaa muuttumaan tahattomaksi analyysituokioksi. Tykkään tosin katsella leffoja joita pidetään äärimmäisen kökköinä, mieluummin kuin ”ihan jees” -kamaa. Niistä oppii paljon paremmin.
Jatkan kysymyksen kiertämistä, ja nostan muistoistani erään liian vähäiselle suitsutukselle jääneen teatterikokemuksen. Vuonna 2012 Rovaniemen Teatterilla esitettiin tangosäveltäjä Unto Monosen elämästä kertova Satumaa-musikaali, jonka taisin nähdä peräti neljä kertaa. 50-60 -luvuille sijoittuva epookki oli yhtäältä riemukas, mutta myös äärimmäisen traaginen ja koskettava kuvaus pienen pojan varttumisesta taiteilijuuden tuskassa kamppailevaksi alkoholisoituneeksi tangomestariksi. Koska olen tällainen vanhan suomiviihteen nörtti, niin vaikkapa repliikki ”Sehän on Esa Pakarinen! Otapa Esa hampaat pois”, tai näyttelijä Hannu Frimanin hassusti murahteleva Toivo Kärki huvittivat hillittömästi, vaikka olinkin tuolloin vielä 14-vuotias. Mistä tämä sitten kertoo, niin kaiketi siitä, että olisi varmaan hyvä katsoa välillä niitä vähän tuoreempiakin kulttuurituotteita.
Teimme myös taannoin Lapin ylioppilasteatterilla Stephen Sondheimin ja James Lapinen kirjoittaman Broadway-musikaalin ”Pimeä metsä” (Into the Woods). Se oli suursatsaus ja minulla oli kunnia näytellä Leipuria, yhtä keskushenkilöistä. Musikaalin ensimmäinen puolitoistatuntinen on farssilla höystetty fairytale, hilpeä sovitus klassikkosaduista, joka päättyy ”he elivät onnellisena loppuelämänsä” -riemulauluun. Mutta sitten tuleekin väliaika ja toisella puoliskolla elämä jatkuu satukirjan kansien tuolle puolen. Yksiulotteiset satuhahmot saavat syvyyttä, kun tilalle tulee uusia haasteita, avio-ongelmia ja läheisten menettämistä, eikä loppuelämä ollut sittenkään vain silkkaa onnea.
Jotkut teatterit tekevät vain ekan puoliskon, mutta kun koko teoksen pihvi kiteytyy tuohon nerokkaaseen kakkosnäytökseen! Onneksi teimme koko shown.
Jemina Jokisalo kysyy:
Mikä kirjoittamisessa on parasta? Entä kamalinta?
Käsikirjoittaminen on parhaimmillaan sitä, että saa hiritellä omille tai kollegan oivalluksille ja tuntea onnistumisen iloa, kun jokin pitkään vaivannut ongelmakohta selätetään. Uteliasta maailman, elämän ja ihmisyyden tutkiskelua, kahvikupin ja printtituoreen plarin tuoksua.
Alkuvaiheessa se on vielä semi-tulosvastuutonta riffailua ideoiden kanssa. Hullu – hullumpi – yläasteen viimeisiä kausia kirjoittaessa pyysin työpariksi hyvän ystäväni Vili Jauhiaisen, jonka kanssa kävimme pohdiskelevia keskusteluja maailmasta, ihmisistä, huumorista, politiikasta, miehuudesta, naiseudesta, muisteltiin omia yläasteaikoja ja naurettiin vedet silmissä, vähän ehkä itkettiinkin.
Pahimmillaan kirjoittaminen on yksinäistä kamppailua oman sivistyksen rajallisuuden, suorituspaineiden ja riittämättömyydentunteiden edessä. Mitä pidemmällä prosessi on, sitä vaativammaksi työskentely muuttuu. On tullut yömyöhään kotimatkalla tyhjissä liikennevaloissa hakattua auton rattia ja huutokiroiltua sitä kun on ihan paska ja mikään ei onnistu. Lähestyvä deadline kasvattaa painetta, joka voi paisua aika ahdistavaksi, ellei lähellä ole tismalleen samojen haasteiden kanssa painivia ihmisiä, joilta saisi jatkuvaa vertaistukea.
Mikä sai sinut ryhtymään käsikirjoittajan uralle?
Pienenä piirtelin paljon omatekoisia Aku Ankka -sarjiksia, jotka ideoin lennosta. Samalla metodilla improvisoitiin moniaita sketsiviritelmiä serkkupoikien kanssa. Olen ihastellut Speden ja kumppanien kotikutoista komiikkaa, tarkastellut tiukastunnelmaisia dokkaripätkiä South Parkin writer’s roomista, imenyt tietoa Simpsonien ja Futuraman DVD-kommenttiraidoista ja haaveillut olevani osa tuota iloista joukkoa (nauhasta ehkä kolmasosa on yleensä tekijäporukan käkättelyä). Ihmettelin, miksei niissä ole animaattorit juurikaan äänessä, ja jossain vaiheessa valkeni että käsikirjoittajathan sarjan sisällöstä päättää, eikä piirtäjät.
Aluksi siis imitoin idoleitani, mutta jossain vaiheessa omien hahmojen, tarinoiden ja maailmojen kehittely alkoi tuntua kiehtovammalta. Lisäksi järkeilin, Keijon logiikalla, että tämänhän täytyy olla todella seksikäs homma jolla tienaa kasoittain rahaa.
Mikä auttaa jaksamaan ammatissa?
Tieto siitä, että ennemmin tai myöhemmin plarit ovat valmiit ja sitten päästään ohjaamaan / äänittämään / suunnittelemaan kuvakäsiksiä. Oikeastaan tämä ”ruoho on vihreämpää” -fiilis pätee miltei jokaiseen työvaiheeseen, että huhhuh, kohta pääsee tekemään muutakin vaihteeksi. Mutta siihen saakka hoidetaan tämä nykyinen tontti niin hyvin kuin mahdollista, ettei jälkeenpäin tarvi jossitella, että hitto kun olis pitänyt sittenkin yrittää enemmän siinä ja siinä kohdassa.
Tämä ei tainnut olla työhyvinvoinnin näkökulmasta salonkikelpoinen vastaus, mutta mitäpä sitä kaunistelemaankaan.
Kirjoittamiseen liittyvä vinkki kollegoille.
Paras vinkki, jonka olen ikinä lukenut, on ”Don’t get it RIGHT – get it WRITTEN!” Toimii paremmin ääneen lausuttuna, mutta siis kyse on siitä, että kun käsiksen ekaa versiota kirjoittaa, niin sen pitää antaa olla ihan luvan kanssa paska.
Kirjoittajan blokki syntyy siitä että yrittää kertaheitolla tehdä timanttia, koska pelkää muokkaustyöstä aiheutuvaa vaivaa tai sitä pettymyksen ja myötähäpeän tunnetta, kun lukee omaa tekstiä täynnä kökköjä placeholder-repliikkejä ja typeriä juoniaukkoja. Mutta jutun juju on, että sitä ekaa versiota ei tarvi näyttää kenellekään, vaan pistää pöytälaatikkoon mieluiten vähintään pariksi yöksi ja sitten palata tuoreemmilla silmillä editoimaan. Kyllä siitä lähes aina hyvä tulee, mutta silloin kun ei tule, niin pitää osata luovuttaa ajoissa ja aloittaa puhtaalta pöydältä.