Minä töissä: näytelmäkirjailija Salla Viikka
Minä töissä -juttusarjassa näytelmäkirjailijat ja käsikirjoittajat kertovat kuulumisiaan työpöydän ääreltä. Sarjan aloittaa näytelmäkirjailija Salla Viikka, joka on kirjoittanut vuoden ajan uusinta näytelmäänsä Sunklon työhuoneella Villa Kivessä.
Salla Viikka
- helsinkiläinen näytelmäkirjailija
- viimeisimmät teokset Kalasatama Ryhmäteatterissa 2023 ja Jane! Jane! Jane! Teatteri Jurkassa 2022
- sai vuonna 2016 Lea-palkinnon näytelmästään Aukko
Mitä on työpöydälläsi tällä hetkellä tai mikä teos saa ensi-iltansa piakkoin?
Parasta aikaa työn alla on komedia Helsingin kaupunginteatterille. Työ on vielä niin sanotusti ”vaiheessa”, ja jännittää vähän seurata, millainen maailma teokseen alkaa rakentua.
Kertoisitko viimeisimmästä teoksestasi?
Kalasatama-näytelmä pohjautuu löyhästi ystäväni Tuuve Aron samannimiseen autofiktiiviseen ja esseistiseen romaaniin. Siinä keski-ikäinen lesbo kipuilee elämänmittaisen vähemmistöstressin ja ulkopuolisuuden tunteensa seurauksista ja on tullut tuhonneeksi avioliittonsa ja mielenterveytensä.
Kirja on paikoin hieman provosoiva ja joillekin se on ollut vaikea pala purtavaksi. Tunnistin kuitenkin Tuuven huumorin, ja koska kirja käsittelee monia minullekin tuttuja ilmiöitä ja tunteita, halusin tarttua tähän teokseen.
Kirjan kertojahahmon monologinen paasaus ja vähemmistöaihe piti mielestäni tarjoilla näytelmässä mahdollisimman hauskassa muodossa, jotta näytelmä olisi helposti vastaanotettavissa, eikä aiheen koskettavuus saisi vesittyä halpojen naurujen hakemisesta. Se oli kiinnostava ja vähän pelottavakin haaste. Itse pidän rankasta huumorista enkä loukkaannu helposti, mutta tajuan, että saatan olla vähemmistöä tässäkin asiassa… Sain onneksi paljon apua keskusteluista työparini, ohjaaja Sini Pesosen kanssa. Työryhmän kommentit olivat myös hyödyllisiä, ja UNTO:n dramaturgien apu oli tietysti aivan korvaamatonta.
Näytelmä kiteyttää kirjan maailman aika hyvin mutta tuo siihen myös paljon lisää. Lopputulos on kombinaatio kirjan tapahtumista sekoitettuna minun elämäni tapahtumiin sekä tuottamaani fiktiiviseen materiaaliin. Tällä tavoin pystyin itse olemaan tunnetasolla vahvasti sisällä teoksen henkilöissä.
Kävin itse katsomassa Kalasataman esityksiä varmaan ainakin kymmenen kertaa. Näyttelijät tietävät, että jokainen ilta on erilainen, ja näin se todella on. Ensimmäisessä ennakossa istuin tapani mukaan piilossa siellä jossakin, jännittäen, miten enemmistöstä koostuva suuri yleisö vastaanottaisi tämän vähemmistöaiheen. Ensimmäisen puoliajan jälkeen vieressäni istunut rouva kysyi minulta ”käyhän tässä hyvin?”, vaikka hän ei tietenkään tiennyt kuka olin. Hän oli ”koukussa”. Minulle on kirjoittajana aivan huumaavaa, jos huomaan, että yleisö on reaktiivinen ja palaa mielellään saliin väliajan jälkeen. Yleisön kanssa eläminen on minulle yksi tärkeä syy kirjoittaa näytelmiä.
Sunklo kysyy:
Millaista on ollut viettää vuosi Villa Kiven työhuoneella?
Idyllistä ja elvyttävää! Samalla, kun olen tuskaillut tekstieni ongelmien syövereissä, on Töölönlahti edessäni jäätynyt ja sulanut, elänyt omaa rauhallista elämäänsä asukkeineen. En ihmettele, että Abban Benny ja Björn sävelsivät suuria hittejä nimenomaan pienessä mökissä Tukholman saaristossa, merinäköalasta nautiskellen.
Mikä näytelmä tai käsikirjoitus on tehnyt sinuun viime aikoina vaikutuksen?
Luin juuri Quentin Tarantinon Pulp Fiction -elokuvan käsikirjoituksen. Muistan nähneeni leffan ensi kertaa jo vuonna 1995, ja en jostain syystä silloin parikymppisenä täysin ymmärtänyt kohua sen ympärillä. Mutta dialogi on huikeaa ja tilanteet yllättävät jatkuvasti, nauraa saa, dramaturgia on kiehtova ja on vaan pakko kääntää sivua. Haluaisin itsekin kirjoittaa teoksia, joita lukiessaan haluaa tietää lisää. Kyllästyn helposti ja ajatukseni lähtevät harhailemaan ja olen varmaankin siksi jännite-orientoitunut kirjoittaja. Kehittelemäni (onnahtelevan) ”vaippateorian” mukaan olisi hienoa, jos kohtaukset olisivat niin jännittäviä, että niitä joutuisi lukemaan pissat housussa, tai vaipassa, paremminkin. Pulp Fiction täyttää vaippateorian vaatimukset leikiten. Se ei myöskään yritä olla enempää tai syvempi kuin onkaan, se ei kikkaile liikaa tai nyyhkyile, vaan on rohkeasti oma itsensä. Mestariteos lajissaan!
Mikä sai sinut ryhtymään näytelmäkirjailijan uralle?
Kirjoittaminen ja piirtäminen ovat olleet minulle lapsesta asti yhtä rakkaita ilmaisumuotoja, mutta sitten vuorotellen aina toinen näistä, tai musiikki kolmantena, on ottanut valta-aseman.
Opiskelin graafista suunnittelua Taideteollisessa korkeakoulussa, ja taidegrafiikka oli parasta mitä tiesin. Lopputyökseni halusin kirjoittaa itse ”runomuotoisen” tarinan, tarkemmin sanottuna kansalliseepoksen, jonka kuvitukset tekisin puupiirroksin. Tämä hullu, järkälemäinen ikuisuusprojekti upotti minut kirjoittamisen maailmaan. Oli todella koukuttavaa pystyä luomaan sanoilla maailmoja sekunneissa, kun puupiirros puolestaan on ehkä maailman hitain tapa tehdä kuvaa. Olin myös, kuten ehkä vieläkin, onnekseni täysin tietämätön siitä kaikesta, mitä en kirjoittajana osannut, ja se vapautti minut.
Ensimmäistä kuunnelmakäsikirjoitustani tehdessäni tajusin, että draaman kirjoittamisen ekonomisuus sopii minulle tosi hyvin: mielikuvitukseni palaa täysillä juuri kohtauksen verran, tapahtumat piirtyvät vauhdilla, ja sitten onkin jo aika kääntää sivua ja aloittaa uusi kohtaus. Päätin pyrkiä opiskelemaan käsikirjoittamista. Taikissa olin haahuillut sen verran kauan, että elokuvataiteen osastoa en pystynyt harkitsemaankaan, ja valintani oli Teatterikorkeakoulun dramaturgian laitos. Kauhistuin päästessäni sisään, olinhan vasta päässyt eroon Taikista ja ikuisuusprojektistani, mutta pidin sitä merkkinä, että tämä reitti on minulle sopiva.
Näen kirjoittamisen ammattina, jossa elämänkokemus ja ikä ovat eduksi. Eikä kirjoittajan tarvitse opetella jatkuvasti uusien tietokoneohjelmien käyttöä, mikä graafisen suunnittelijan arjessa on välttämättömyys. Graafikon työ on usein toisen tahon tuottaman informaation järjestelemistä visuaaliseen muotoon, näytelmäkirjailijana järjestelen itse keräämääni ja tuottamaani informaatiota jonkinlaiseen visuaalisuutta ehdottavaan dramaturgiaan. Tavallaan olen siis samassa puuhassa yhä, luomassa loogista järjestystä ideoiden kaaokseen.
Mikä sinua inspiroi tällä hetkellä?
Jacob Collier! Olin viime viikolla hänen konsertissaan Musiikkitalossa ja edeltävänä päivänä hänen Master Classillaan. Istuin muina kirjoittajina siellä musiikin harrastajien ja ammattilaisten keskellä, kuuntelemassa Jacobin ajatuksia luovuudesta, säveltämisestä, huonouden sietämisen välttämättömyydestä ja huonojenkin juttujen loppuunsaattamisen opettelun tärkeydestä (”koska ei koskaan voi tietää milloin tuleekin jotain hyvää”). Hänen energiansa on ylitsepursuavaa ja rajatonta: yhden 11 tunnin mittaisen lentomatkan aikana hän kertoi säveltäneensä 3 kappaletta (koska olisi muuten kuulemma ”räjähtänyt”). Hänen suhteensa maailmaan on utelias, hyväksyvä ja empaattinen, ja siitä kertoo sekin, kuinka innostunut hän on laulattamaan yleisöään konserteissaan. Mietin, että tuollaisella asennoitumisella hänestä ei koskaan tule itseään toistavaa kehäraakkia, vaikka hän jatkaisi uraansa satavuotiaaksi asti. Myös eräänlaisista kehäraakeista kertova tv-sarja Hacks inspiroi minua, ehkäpä osin samoista syistä. Tai ehkäpä pelkään kehäraakkiutuvani itse, ellen pidä silmiäni auki ja kuuntele empaattisemmin.
Oletko mukana kirjoittajayhteisöjen Käsikirjoittajien Killan / Tekstin toiminnassa? Mitä yhteisön toiminta on tuonut sinulle?
Olen ollut Tekstin jäsen jo ties kuinka kauan, mutta Tekstin Ytimessä olen ollut vasta muutaman vuoden. Tuntuu tärkeältä saada tutustua kollegoihin ja saada kuulua ammattiryhmään. Tämä on yksinäinen työ, ja työryhmässäkin kirjailija on yleensä ainut lajinsa edustaja. Minulle Tekstin tapahtumien ja toiminnan ideointi yhdessä toisten näytelmäkirjailijoiden kanssa kanssa on ollut hauskaa ja avartavaa. Puhetta näytelmästä ja kirjoittamisesta ei ole koskaan liikaa.