Lea-palkinto 40 vuotta: haastattelussa Pirkko Saisio
Neljä palkintoa, neljä vuosikymmentä
Näytelmäkirjailija Pirkko Saisio on saanut Lea-palkinnon neljästä näytelmästään Hävinneiden legenda (1986), Voiton päivä (1994), Tunnottomuus (2003) ja HOMO! (2011). Lea-palkinto löytyy näytelmäkirjailijalta neljältä eri vuosikymmeneltä.
”Näistä neljästä palkitusta näytelmästäni uusia tulkintoja on muistaakseni saanut vain Tunnottomuus. Se on vähiten aikaan ja paikkaan sidottu ja siinä on vain viisi roolia. Se on kompakti näytelmä, kirjoitin sen kahdeksassa päivässä, enkä vieläkään oikein tiedä, mikä sen keskeinen aihe on. Nautin sekä sen kirjoittamisesta että ohjaamisesta erityisen paljon ehkä tämän tietämättömyyden takia.”
Hävinneiden legendan matka näyttämölle
”Hävinneiden legendassa taitavat esiintyä paljaina keskeiset teemani, joihin huomaan jatkuvasti palaavani. En ole lukenut sitä kymmeniin vuosiin. Saattaa olla, että se tästä perspektiivistä tuntuisi vähän lapselliselta.”
1980-luvulla Saisiolta nähtiin useita näytelmiä KOM-teatterissa. Hävinneiden legendan matkaa näyttämölle Saisio kuvaa mutkikkaana.
”KOM tilasi minulta näytelmän ja samalla sovittiin, että sen ohjaa Laura Jäntti. Jostakin syystä päädyimme suunnittelemaan näytelmää Urho Kekkosesta. Kekkonen oli luopunut presidentinvirastaan muutamaa vuotta aikaisemmin. Ilmeisesti meitä kiinnostivat kysymykset vallasta, itsevaltiudeksi muuttuneesta vallasta, en muista tarkkaan.”
Työryhmä sai kuitenkin tietää, että Ryhmäteatteri oli myös tekemässä näytelmää Kekkosesta. Seuraavaksi Saisio ehdotti vapaata dramatisointia Mika Waltarin Sinuhe egyptiläisestä. Ajatuksena oli rajata dramatisointi Kreetalle sijoittuvaan episodiin ja siirtää tapahtumat minolaisen kulttuurin ajalta nykypäivään.
”Papisto, ylimystö, tietää jo, että saaren yhteiskunnallista elämää, kulttuuria, uskoa, koko olemassaoloa ylläpitävä jumala ja hirviö Minotauros on kuollut, mutta yhä sille uhrataan nuoria tanssijattaria. Waltarin teoksessa uhrattavaksi joutuu Sinuhen rakkauden kohde Minea. Olimme valtavan innostuneita tästä, ja suuresti pettyneitä, kun Satu Waltari ei antanut dramatisoinnille lupaa. Olimme taas tyhjän päällä. Kun pettymykset oli nielty, siirtyivät teemat Hävinneiden legendaan. Ajatukseni oli näyttää historiasta ammennettuja päällekkäiskuvia, prosesseja, joissa valta saavutetaan ja valta menetetään.”
”Keskeisin kysymys Hävinneiden legendassa oli varmaankin se, kumpi on hävinnyt: se, joka syrjäytetään tai tuomitaan menettämään henkensä, vai se, joka menettää etiikkansa ja etiikkansa mukana itsensä. Ja Hävinneiden legendan nimessähän on olennaista sen kaksoismerkitys: katoaminen kontra häviäminen – tappion kärsiminen.”
Saisio näkee, että Hävinneiden legenda sijoittui henkisen pysähtyneisyyden aikaan.
”Suomessa elettiin Mauno Koiviston aikaa, vakauden ja nuoren näytelmäkirjailijan mielestä alentavan tylsyyden aikaa. Jossain haastattelussa Koivisto sanoi jotakin sellaista, että hedonismi saattaa olla ihan hyvä päämäärä ihmisen elämälle. Tämä järkytti minua suuresti. Yhteiskunta ei elä ilman suuria aatteita ja suuria kysymyksiä, ja taidanpa olla samaa mieltä edelleenkin.”
Ensimmäinen Lea-palkinto oli nuorelle kirjailijalle ilo ja kunnia.
”Siitä tuntuivat iloitsevan mukanani erityisesti näyttelijäkollegat, olinhan yksi heistä. Myöhemmin palkinnon arvo kyllä himmeni, kun kuulin, että Näytelmäkirjailijaliitto jakoi sitä vain omille jäsenilleen, sitä en ollut tiennyt, ja myöhemminhän asia korjaantui.”
Draama on kompakti paketti ja proosa sika, joka syö mitä tahansa
Ratkaisevin muutos Saision suhteelle näytelmän kirjallisuuden lajiin tapahtui silloin, kun hän toimi dramaturgian ja draamankirjoittamisen professorina Teatterikorkeakoulussa.
”Opiskelijoiden kirjoittamat tekstit olivat aiheiltaan, toteutuksiltaan ja tasoltaankin kirjavia ja yllättäviä. Yrittäessäni keskittyä ja eläytyä jokaisen kirjoittajan pyrkimyksiin opin omastakin kirjoittamisestani paljon.”
Saision mukaan draaman ja proosan kirjoittamisen prosessit ovat erilaisia aiheeseen katsomatta.
”Niiden kollegojen kanssa, jotka kirjoittavat sekä proosaa että draamaa, olemme päätelleet, että romaani on sika, joka syö mitä tahansa; monenlaiset elementit ja sivupolut tukevat aihetta. Ja sivupolut muodostuvat pitkässä proosassa usein kiinnostavimmiksikin. Draama on kompaktimpi paketti, perustuu muuttuville jännitteille ja kestää heikosti kuvailua. Ja todettakoon, että kaikissa kirjallisuuden muodoissa poikkeukset vahvistavat sääntöä.”
Yhteiskunnallisesta draamasta
Vaikka Saisio tunnetaan yhteiskunnallisten aiheiden käsittelijänä, kokee hän, että näytelmässä ja proosassa niiden käsittely on haastavaa.
”Kirjailija voi katsoa kahteen suuntaan: menneeseen tai tulevaan. Kummassakin tapauksessa kirjailijalla täytyy olla kyky suodattaa nykyhetkestä jotakin olennaista, sellaista, mikä ilmenee tässä päivässä, mutta varsinaisesti on toteutumassa vasta tulevaisuudessa. Ei kannata kirjoittaa sellaisesta, jonka lukija/katsoja jo tietää.”
Teattereiden ohjelmistosuunnittelu hankaloittaa ajankohtaisen yhteiskunnallisen teatterin tekemistä, jos näytelmästä on sovittu vuosia aikaisemmin.
”Niin proosan kuin teatterinkin kohdalla on kyse siitä, miten hyvin kirjailija aistii aikaansa. Kirjailijan pitäisi olla ennustaja.”
Saisio ei myöskään lähtisi erottelemaan yhteiskunnallista teatteria muusta teatterista.
”Yhteiskunnallinenkin teatteri taitaa parhaimmillaan toimia sillä periaatteella, että yksityinen on yleistä ja pienessä näkyy suuri. Yhteiskunnan rakenteitakin teatteri käsittelee yksilöiden kautta.”
Saisio nostaa kaksi vaaran paikkaa yhteiskunnallisen draaman tekemisessä:
”Ensiksi se, että kirjailija kirjoittaa roolihenkilönsä edustamaan jotakin yhteiskunnallista statusta, roolihenkilö vastaa käsityksiltään kirjailijan kuvaa tästä statuksesta, ja katsoja arvaa, miten roolihenkilö ajattelee ja käyttäytyy, eikä katsojalle tarjota yllätyksiä.”
”Ongelma on myös se, että kun katsomossa istuu pääsylipun ostaneita ihmisiä, ovat katsojat useimmiten asennoituneet positiivisesti nähtävään teatteriesitykseen, tehneet päätöksen kirjailijan, ohjaajan tai näyttelijöiden tai sitten aiheen perusteella.”
”Yksinkertaisesti: yhteiskunnallista teatteria näytellään enimmäkseen yleisöille, joiden odotukset jo lähtökohtaisesti ovat myötämielisiä esitykselle. Esitykset lähtökohtaisesti vahvistavat katsojien maailmankuvaa.”
Draama paranee, työolot huononevat
Kun Saisio vertaa suomalaisen draaman asemaa suomalaisessa teatterissa uransa alkuvaiheisiin, on havaittavissa positiivista kehityskulkua.
”Draamakirjallisuuden taso on noussut ja monipuolistunut, sekä aiheiltaan että ilmaisukeinoiltaan. Paradoksaalisesti kirjailijoiden asema on romahtanut syistä, jotka taidamme kaikki tietää. Draaman kirjoittamisella ei taida elää juuri kukaan.”
Kun Saisiolta kysytään, mitä aiheita hän haluaisi nähdä näyttämöillä, hän vastaa:
”Jos minulla olisi aiheita, joita haluaisin näyttämöllä nähdä, taitaisin pitää tiedon itselläni ja kirjoittaa siitä itse.”
Vaikutuksen tehneistä näytelmäkirjailijoista, joiden teoksista Saisio on innostunut erityisesti myös luettuna, hän mainitsee Maria Jotunin, Jouko Turkan, Leea Klemolan ja Kristian Smedsin.
”Kotimaiset kantaesitykset, ainakin jos ne on kirjoitettu isoille näyttämöille ja joissa on paljon roolihenkilöitä, jäävät useimmiten siihen kantaesitykseen. Klassikoksi pääseminen vaatii aikaa, luulisin ettei yksikään näytelmä, ainakaan Suomessa, päädy klassikoksi pelkästään tekstinä.”
Haastattelu on osa kolmiosaista Lea-palkinto 40 vuotta -haastattelusarjaa, jossa kolme näytelmäkirjailijaa kertoo Lea-palkitusta teoksestaan ja jakaa ajatuksiaan suomalaisen näytelmäkirjallisuuden kirjallisuudenlajista.