Lea-palkinto 40 vuotta: haastattelussa Veikko Nuutinen
Pasi Was Heren piti olla sukupolvikokemus, mutta nyt sitä tehdään nuorisoteattereissa
Näytelmäkirjailija Veikko Nuutinen pyrkii aina menemään paikalle, jos jossain teatterissa esitetään hänen kirjoittamaansa näytelmää. KOM-teatterissa vuonna 2016 kantaesitetty Pasi Was Here on saanut peräti kolme tuotantoa ammattiteattereissa ja kahdeksan harrastajateatterissa. Yhdeksäs harrastajateatterituotanto nähdään ensi keväänä Lohjan Vaahterateatterissa. Uudet tulkinnat kotimaisista näytelmistä eivät ole taattuja ja Nuutista on hämmästyttänyt se, että teos, jota voisi kuvata sukupolvikuvaukseksi puhuttaa nyt uusia teatterisukupolvia.
”Lähdin kirjoittamaan pientä Savonlinnan Kellarpeltoon sijoittuvaa näytelmää. Olin todella yllättynyt, että siitä tuli noin suosittu ja sitä vieläkin esitetään.”
Pasi Was Here valittiin Lea-palkintofinalistiksi yhdessä Juha Jokelan Sumun ja Saara Turusen Tavallisuuden aaveen kanssa. Palkintotilaisuus järjestettiin vasta tammikuussa 2018 Lahden kaupunginteatterin suurella näyttämöllä.
”Palkintotilaisuudessakaan en ajatellut, että palkinto osuisi kohdalle. Uskon, että voitto helpotti pitkän apurahan saamista, joka minulle myönnettiin vähän palkinnon saamisen jälkeen.”
Nuutinen myöntää, että palkinnon myötä tuli paineita myös seuraavaan kirjoitustyöhön. Hän pyöritteli prosessissa paljon mahdottomia tai vähintäänkin vaikeita rakenteita yrittäessään tehdä vielä parempaa näytelmää.
”Mietin, että oliko uran huippu tässä ja onko loppu vain hidasta hiipumista? Olin silloin 37-vuotias ja tullut aika vastikään isäksi. Palkinnon myötä olin ikään kuin saavuttanut sen mitä täällä näytelmäkirjailijana voi saavuttaa. Lopettavathan jalkapalloilijatkin uransa siinä 35-vuoden kohdalla.”
Nuutisen seuraava näytelmä Vanhempainilta valittiin Lea-palkintofinalistiksi 2023.
Pasi Was Here muutti suuntaa
Pasi Was Here -näytelmän kantaesityksen mukaan lukien Nuutinen oli kirjoittanut näytelmiä pienemmille helsinkiläisille teattereille, kuten Ylioppilasteatteriin ja Teatteri Takomolle. Oman taiteilijaidentiteetin keskisormet pystyssä -asenne oli alkanut kuitenkin kyllästyttää näytelmäkirjailijaa.
”Ajattelin, että en halua tehdä aina näytelmiä pieniin helsinkiläisiin teattereihin negaation kautta. Olin tehnyt näytelmiä asenteella ”kaikki draama on paskaa” ja ”mitään perinteistä teatteria en ainakaan halua tehdä”. Kyllästyin tähän omaan asenteeseeni ja mietin, että voisinko ja uskaltaisinko haastaa omaa avantgardetaiteilijan identiteettiäni edes kerran ja mitä siitä voisi seurata? Voisiko katsojaa lähestyä tasavertaisemmin, eikä pelkästään yläkulmasta.”
”Arvostan suuresti Teatteri Takomoa, mutta siellä minusta alkoi tuntua siltä, että kaikki yleisön jäsenet ovat jo ennestään tuttuja ja lähinnä toisia teatterintekijöitä.”
Pasi Was Heren kohdalla hän alkoi miettiä omia savonlinnalaisia juuriaan ja sitä, voisiko tavoittaa synnyinkaupunkinsa yleisön näytelmillään.
”Sieltä tulikin bussilastillisia ryhmiä katsomaan KOM-teatterin tuotantoa Pasi Was Herestä, mistä olin todella iloinen. KOM-teatteri vieraili yhden esityksen verran Savonlinnassa, mikä oli iso ja tärkeä kokemus itselle, varsinkin kun esityksen vastaanotto oli niin ylenpalttinen. Loppukiitoksissa Ihmiset taputtivat varmaan kymmenen minuuttia seisaallaan. Paikalla oli selkeästi myös sellaista paikallista yleisöä, joka ei käy muuten teatterissa.”
Sukupolvikokemuksesta tämän päivän teemojen peiliksi
Pasi Was Here sijoittuu Savonlinnaan 1980–1990-luvulle. Näytelmässä seurataan kaverusten Hemmon ja Pasin ystävyyttä sekä erilleen kasvamista. Teoksen alussa Hemmo palaa kotiseudulleen kuullessaan, että Pasi on tehnyt itsemurhan. Toisistaan erkaantuneet kaverukset edustavat eri yhteiskuntaluokkia ja heidän voi tulkita edustavan myös erilaisia poliittisia näkemyksiä. Näytelmän katse pyrkii seuraamaan kumpaakin roolihenkilöä humaanisti ilman, että asettuisi toisen puolelle. Näytelmän lukija voi tutkia molempien roolihenkilöiden sokeita pisteitä repliikkejä lukiessaan.
Aikaisemmin Nuutinen ajatteli, että näytelmän suosio perustui nimenomaan aikakauden kuvaukseen, mutta ollessaan katsomassa viime keväänä Raision teatterin nuoria näyttelijöitä lavalla Pasi Was Hereä tulkitsemassa hänen oli muutettava mieltään.
”Ehkä yksi syy siihen, miksi näytelmää edelleen esitetään, on se, että polarisaatioon liittyvät teemat ovat nousseet viimeisen kymmenen vuoden aikana yhteiskunnassa. Itseäni huolestuttaa kovin se, ettemme näe tai kuule toisiamme kunnolla. Näytelmästä on tunnistettu nämä ristiriidat ja ihmisten väliset etäisyydet.”
Nuutinen kertoo, miten kantaesityksen yhteydessä KOM-teatterissa keskusteltiin paljon roolihenkilöiden tulkinnasta. Erityisesti Pasin kohdalla puhuttiin paljon hahmon eri puolista ja miten ne vaikuttavat tulkintaan. Nuutinen toivoi, että roolihenkilöä ei tulkittaisi mustavalkoisesti.
”Näytelmä olisi paljon pienempi teos, jos se olisi ollut läpeensä vasemmistolaisen maailmankuvan oikeamielisyyden esittelyä. Oli onnistuminen, että molempia puolia tarkasteltiin kriittisesti.”
Näytelmässä nousevat esiin erilaiset kuplat ja heimot. Nuutinen on kiitollinen savonlinnalaisista juuristaan.
”Silloin 1990-luvulla meidän piti aika paljon sietää todella erilaisia ihmisiä peruskoulussa. Pienellä paikkakunnalla toisenlaisiin arvomaailmoihin törmäili jatkuvasti, kun taas Helsinkiin muutettuani tuli vietettyä aikaa vain samanmielisten kanssa. Koen, että kasvuympäristöni on tehnyt minusta paremmin draamakirjailijan, kun olen saanut ymmärrystä siitä, millaista on oman kuplan ulkopuolella.”
Lapsuuden ja vanhemmuuden teemat
Kun Pasi Was Here -näytelmässä keskiössä on lapsesta aikuiseksi kasvaminen, käsittelee Nuutisen seuraava näytelmä Vanhempainilta keski-ikäistyvän miehen isyyttä ja suhdetta päiväkoti-ikäiseen poikaansa. Nuutisen uusin teos Mammal saa kantaesityksensä keväällä Lahden kaupunginteatterissa. Mammal käsittelee lapsuuden loppua, isovanhemman kuolemaa.
Mammalin kohdalla Nuutinen pohti pitkään, onko hänen kirjoittajaäänensä näytelmissään aina samanlainen.
”Kirjailijaääneni on luupäinen. Minun täytyy olla tietyssä mielessä teini, että saan tarpeeksi energiaa kirjoittamiseeni. Se on ollut kirjoittamiseni perusolemus, jota minun on ollut vaikeaa haastaa. Silloin, kun olen luupäinen teini, tunnen olevani kaikista vapaimmillani työssäni.”
Nuutisen näytelmät haastavat sovinnaisuutta ja kiinnittyvät yhteiskunnallisiin kysymyksiin yksilön kokemuksen kautta. Aiheet näytelmiin ovat löytyneet tekemisen kautta työstä toiseen kurkottaessa.
”Nuorempana mietti enemmän sitä, millaisia teoksia maailma tarvitsee, kun ajattelin jokaista omaa tekstiäni vähintäänkin vallankumouksena teatteritaiteen historiassa. Nykyään kysymys teoksesta asettuu enemmänkin sen mukaan, millaista teatteria en ole vielä tehnyt.”
”Esimerkiksi Mammalin prosessin aikana havainnoin vanhoja ihmisiä, joita näytelmissäni ei oltu aikaisemmin nähty oikeastaan ollenkaan. Se liittyy myös kysymykseen kirjoittajaäänestä: alkaako se vaikuttaa teennäiseltä, kun kirjoitan luupäisen teinin äänellä vielä 45-vuotiaana? On tuntunut tärkeältä, että minulla näytelmäkirjailijana on jonkinlainen ruumiillinen havainto siitä aiheesta mistä pyrin kertomaan.”
Keskeisenä taka-ajatuksena Nuutisella on sen pohtiminen, mitä vanhuus tarkoittaa näyttämöllä. Onko sitä ylipäänsä?
”Meillä on menestyneitä iäkkäitä näyttelijöitä, mutta tuntuu siltä, että he usein näyttelevät nuoruutta. Jos esimerkiksi mennään katsomaan Seela Sellaa, niin monesti ajatellaan, että ’onpa hän vielä vetreä ja oppii vieläkin repliikit’. Mammalissa mietin, että pitääkö teatterin kuitenkin olla aina nuorta ja miten se voisi olla vanhaa? Miksi vanhuus on niin iso tabu teatterissa ja kertooko se, että vanhuutta kartetaan, jotain myös meidän yhteiskunnastamme.”
Mammal tullaan näkemään Lahden suurella näyttämöllä, mikä asettaa teokselle myös energiapoliittisia kysymyksiä, millaiseksi esimerkiksi teoksen ohjaus ja näyttelijäntyö muotoutuu. Monesti suurille näyttämöille valikoituvat tekstit, jotka voivat täyttää tilan – jotka ovat tarpeeksi energisiä. Nuutisen näytelmä asettuu vasten tätä totuttua oletusta.
”Voisiko näyttämöenergia olla jotain muuta kuin on totuttu näkemään? Mielestäni konventionaalisissa suuren näyttämön jutuissa jää usein jotain olennaista ihmisyydestä piiloon, kun pusketaan täysillä isoa energiaa.”
Alan epävarmuudesta
Nuutinen näkee, että viimeisen kymmenen vuoden aikana alalla epävarmuus työn jatkuvuudesta on lisääntynyt.
”Vaikka olenkin päässyt uralla eteenpäin ja saanut kiinnitykseen Lahden kaupunginteatteriin, tunnistan enemmän varjoja alalla.”
Nuutinen on työskennellyt Lahden kaupunginteatterin dramaturgina vuodesta 2024 ja on ylpeä siitä, miten paljon suomalaista uutta draamaa näyttämöllä nähdään.
”Dramaturgina olen päässyt tapaamaan paljon tekijöitä ja keskustelemaan heidän praktiikastaan sekä näkemään heidän työnsä eri vaiheita.”
Samalla Nuutinen suree sitä, että ei voi ottaa kaikkien lahjakkaiden tekijöiden tekstejä Lahteen. Hän pyrkii käydä myös säännöllisesti katsomassa eri puolella Suomea uusia kantaesityksiä.
”Suomessa on liian vähän näyttämöitä, joilla uusia suomalaisia kantaesityksiä nähdään. Esimerkiksi Lahden Kaupunginteatterin vuoteen mahtuu vain kuudesta seitsemään ensi-iltaa, kun samaan aikaan saatavilla voi olla 30 potentiaalista ehdotusta.”
Lisää näytelmien lukemisen riemua
Nuutinen kannustaa keräämään oman porukan ja lukemaan yhdessä näytelmiä.
”Ei ole mitään sen hienompaa! Olen kutsunut ihmisiä kylään lukemaan näytelmiä. Myös junassa on hauska lukea (hiljaa) ääneen. On hyviä näytelmiä, joita en ole ehkä tajunnut, mutta yhdessä lukiessa ne ovat avautuneet, kun toinen on kertonut, mistä teoksissa on pitänyt ja miksi kokee, että ne ovat upeita teoksia.”
”Olisi hienoa, että meillä Suomessa olisi näytelmien lukemisen traditio. Muissa maissa, kuten Saksassa, on tarjolla enemmän lukutilaisuuksia, joihin kerääntyy paljon ihmisiä kuuntelemaa näyttelijöitä lukemassa näytelmiä. Sellaisia olisi ihana käydä kuuntelemassa.”
Luettavaksi Nuutinen suosittelee Marko Järvikallaksen kantaesittämätöntä näytelmää Kukkivat luut – Yksitoista kuvaelmaa nisäkkäistä ja demokratiasta.
”Se on rohkeasti suurelle näyttämölle ja isolle ensemblelle kirjoitettu näytelmä, joka sijoittuu Ranskan vallankumouksen aikaan ja käsittelee demokratiaa. Näytelmä ei ole löytänyt paikkaansa näyttämöillä, mutta se on teos, joka ehdottomasti pitäisi tehdä.”
Nuutinen suosittelee myös Miko Kivisen Suuri syksy -näytelmää, joka ei ole saanut vielä kantaesitystään.
”Se on riemastuttava ja täysin laskelmoimaton näytelmä, jossa yhdistyy korkea ja matala. Sellainen näytelmä, jonka olisin itse halunnut kirjoittaa. Jos sen saa käsiinsä jostain, niin kannattaa tutustua.”
Nuutisen omalla työpöydällä on tällä hetkellä paljon Hennalan keskitysleiriin liittyvää kirjallisuutta. Lahtelaisen historiantutkijan Marjo Liukkosen kirjoittamat tietokirjat Hennalan leiristä ovat olleet Nuutiselle keskeinen lähde sisällissodan historialliseen ajanjaksoon.
”En tiennyt koko keskitysleiristä pari vuotta sitten mitään, kunnes sattumalta törmäsin siihen yhdessä artikkelissa. Lauri Maijala oli juuri valittu Lahden kaupunginteatterin johtajaksi ja ehdotin hänelle, että olisi kiinnostavaa tehdä näytelmä Hennalan tapahtumista. Maijala innostui heti ja sovimme esityksen suurelle näyttämölle.”
Haastattelu on osa kolmiosaista Lea-palkinto 40 vuotta -haastattelusarjaa, jossa kolme näytelmäkirjailijaa kertoo Lea-palkitusta teoksestaan ja jakaa ajatuksiaan suomalaisen näytelmäkirjallisuuden kirjallisuudenlajista.