Minä töissä: Käsikirjoittaja Lauri-Matti Parppei
Lauri-Matti Parppei
Olen Lauri-Matti Parppei, raumalaislähtöinen muusikko, elokuvaohjaaja ja -käsikirjoittaja. Ensimmäinen pitkä elokuvani, Jossain on valo joka ei sammu, sai ensi-iltansa Cannesin elokuvajuhlilla. Olen ohjannut paljon nollabudjetin lyhytelokuvia, julkaissut useita levyjä joita harva on kuullut ja ylläpidän myös avoimen lähdekoodin käsikirjoitusohjelma Beatia.
Mitä on työpöydälläsi tällä hetkellä tai mikä teos saa ensi-iltansa piakkoin?
Esikoiselokuvani kotimaan ensi-ilta on syyskuun puolivälissä, ja olen juuri yrittänyt muilta kiireiltä palata kirjoittamisen pariin. Kehittelen tällä hetkellä kahta elokuvaa, joista molemmat ovat vielä varhaisessa vaiheessa. Toinen on Kokemäelle 2000-alkuun sijoittuva vampyyritarina ja toinen pienimuotoinen draama lähisuhdeväkivallasta ja viherkasveista. Samalla työstän ensimmäistä soololevyä ja Musta valo -yhtyeen seuraavaa julkaisua.
Kerro viimeisimmästä teoksestasi.
Jossain on valo joka ei sammu -elokuvaa kirjoitettiin ja kehiteltiin seitsemän vuotta. Raumalle sijoittuva tarina pohjautuu vahvasti omiin kokemuksiini Satakunnan armottomissa tee se itse -kulttuuripiireissä, joissa menestystä tärkeämpää oli yhdessä tekeminen ja uuden luominen. Elokuvassa klassinen muusikko palaa henkisen romahduksen jälkeen kotikaupunkiinsa ja kokee epäonnistuneensa kaikessa, mutta paikkakunnalla yhä asuva lapsuuden luokkakaveri houkuttelee hänet mukaansa päättömiin, avantgardistisiin musiikkikokeiluihin.
Oli ristiriitaista kirjoittaa tarinaa, jossa päähenkilön pitäisi löytää tekemisen ilo establismentin miellyttämisen sijaan samalla, kun tein kaikkeni vakuuttaakseni rahoittajat ja saadakseni hyväksyntää elokuva-alan vallankäyttäjiltä. Aihe ei ollut helpoimmasta päästä myydä: itsemurhayrityksen jälkeinen haavojen parantelu erikoismusiikin avulla.
Prosessi venyi ja venyi ja usko oli monesti koetuksella. Hetkittäin oli hankala hahmottaa, onko tarinassa todella jotakin kertomisen arvoista, vai olenko liian lähellä tarinan maailmaa ja vain nostalgisoin omaa menneisyyttäni.
Toisaalta pitkä kehittelyaika oli lopulta käsikirjoitukselle ainoastaan hyväksi. Olen DIY-taustani takia välillä liian kärsimätön ja levoton ihminen ja haluan saada asioita nopeasti valmiiksi, mutta elokuvan prosessi pakotti pitkäjänteisempään ajatteluun. Ehdin kirjoittamisen aikana muuttua paljon ihmisenä, ja samalla muuttui suhde niin entiseen kotikaupunkiini Raumaan kuin taiteen tekemiseen. Aloin nähdä vahvemmin, mikä tekstissä on oleellista ja universaalia – eikä voi unohtaa kirjoittamisen aikana löytyneitä uusia, läheisiä ystäviä, jotka antoivat hyviä ideoita ja tukivat matkalla muutenkin. Elokuvani on yhteisöllisen tekemisen ylistys, ja se ulottui lopulta käsikirjoituksen kehittelyn prosessiin.
Mikä näytelmä tai käsikirjoitus on tehnyt sinuun viime aikoina vaikutuksen?
Maryam Moghaddamin ja Behtash Sanaeehan elokuva Pieni pala kakkua oli vahva kokemus niin elokuvana ja tarinana kuin myös metapoliittisena teoksena. Se alkaa pienenä draamana 70-vuotiaan naisen yksinäisyydestä ja kasvaa pakahduttavaksi, romanttiseksi komediaksi, kunnes vetää katsojalta maton alta järkyttävällä tavalla. Huomasin aivojeni kysyvän monta kertaa, miksi tämä tapahtuu ja tunsin outoa voimattomuutta, jollaista en ole koskaan kokenut useimpien taidemuotojen kohdalla. Kumppanini lohduton itku vieressäni vahvisti tunnetta.
Pieni pala kakkua on tietysti raivokasta poliittista kritiikkiä ja voimattomuuden tunne oli tarkoin harkittua. Elokuvan ohjaaja-käsikirjoittajat tuomittiin jälleen kerran vankeuteen, osin edellisen ja osin tämän elokuvan takia, ja ihailen Iranin pelottomia taiteilijoita, joita järjestelmän epäoikeudenmukaisuus ei pysäytä vaan kannustaa jatkamaan yhä voimakkaammin eteenpäin.
käsikirjoittaja Ulla Heikkilä kysyy:
Mitä teet, jos (tai kun) sinulle tulee yksinäinen olo työstämäsi tekstin kanssa?
Oleilen päivisin yhteisellä työhuoneella useamman kirjoittajan kanssa (joihin myös kysymyksen kysyjä kuuluu) ja se helpottaa yksinäisyyttä. En enää voisi palata kotona kirjoittamiseen. Kamppailemme kaikki samojen tunteiden kanssa, ja vertaistuki auttaa. Olen istunut kirjoittamassa vierekkäin käsikirjoittaja Anna Brotkinin kanssa pian kymmenen vuoden ajan, emmekä välttämättä sano toisillemme juuri mitään koko päivänä, mutta se tuo turvaa.
Onnekseni olen myös työskennellyt saman tuottajan ja kuvaajan kanssa vuosien ajan, ja työtapamme on aika yhteisöllinen. Tuntuu, että olemme kaikki samalla puolella tekstin suhteen, vaikka kävisimme tiukkaakin debattia.
Mikä sai sinut ryhtymään käsikirjoittajan uralle?
Olin joskus lapsena haaveillut elokuvien tekemisestä, mutta haave unohtui pitkäksi aikaa. Perustimme Raumalla yhtyeen, jonka sävellyksistä ja sanoituksista vastasin. Työskentelin pitkään graafisena suunnittelijana ja tein töitä vain sen verran, että sain vuokran maksettua ja rahoitettua musiikin tekemistä.
Jossain vaiheessa sain bändikaverin isän videokameran lainaan ja tein sillä musiikkivideon, mikä sytytti innon kokeilla muotoa muutenkin. Huomasin, että elokuvassa yhdistyivät kaikki kiinnostuksen kohteeni: musiikki, teksti ja visuaalisuus. Vähitellen pääsin kouluihin ja sitä kautta aloin kirjoittaa omia lyhytelokuviani. Se, että olen viime vuodet saanut kirjoittaa työkseni, tuntuu vieläkin häkellyttävältä!
Mistä pitäisi kirjoittaa enemmän tai mistä haluaisit itse kirjoittaa enemmän?
Huomaan käsitteleväni kaikissa töissäni samoja aiheita: yksinäisyyttä, ystävyyttä, rakkautta ja vähän myös sukupuolta, ja tunnen löytäväni näihin teemoihin aina uusia kulmia. Toisaalta olen huomannut varttuessani olevani myös aina vain radikaalimpi, ja haluan työlläni luoda vähän parempaa maailmaa. Maailman tila on lohduton, mutta toisaalta se vaatii työskentelemään kahta raivokkaammin.
Suomalaisellakin elokuva-alalla puhutaan paljon monimuotoisuudesta, mutta välillä siihen suhtaudutaan hieman ulkokohtaisesti ja ikävästi sanottuna myös koristeellisesti. Haluaisin nähdä lisää sekä luokkatietoisia että aidosti paikallisia tarinoita, joissa olisi mukana yhteisön tuntua. Toivon voivani itse laajentaa käsitystä suomalaisuudesta omilla töilläni, ja siksi puuhailenkin tällä hetkellä näiden Rauma- ja Kokemäki-tyyppisten ympäristöjen kanssa. Tähän vastatessani olen juuri paraikaa Kokemäellä kirjoittamassa.
Mikä auttaa jaksamaan ammatissa?
Olen onnekas, koska olen saanut keskittyä koko urani ajan hyvin henkilökohtaisten ja omaehtoisten tekstien kirjoittamiseen, mikä oli alun alkaen syy hakeutua tähän ammattiin. Kulttuurileikkausten vuoksi ammattimainen tekeminen ei välttämättä pitkään jatku, mutta aion silti jatkaa kirjoittamista. Tärkeä osa jaksamista on oma kollegiaalinen yhteisö, jossa olen tuntenut aitoa välittämistä ja kannustamista. Yritän muistaa joka päivä olevani unelma-ammatissani.
Kirjoittamiseen liittyvä vinkki kollegoille.
Oma kirjoittamiseen liittyvä metodiikkani tulee alun perin musiikin sanoittamisesta, jossa valitsin aina ankkurimaisia lauseita, jotka sitoivat kaiken muun ympärilleen ja antoivat tekstille sen merkityksen. Valitkaa siis jokin aivan päätön juttu, josta haluatte pitää kiinni käsikirjoituksessa, vaikka kaikki muu sen ympäriltä muuttuisi. Se tuo turvaa ja ankkuroi tekstin henkilökohtaisemmaksi. Omassa elokuvassani se oli koira, jonka erikoinen ihosairaus saa turkin säkenöimään. Mitään järkeä siinä ei ole, etenkään muutoin realistisessa elokuvassa, mutta se edusti minun omaa ääntäni ja sitä, miten näen maailman.