Miltä tuntui, kun kuulit voittaneesi Sinun ciné 2025 -ideakilpailun?

Voitto oli yllätys, vaikka etukäteen tunsin jotain mahan pohjasta, sellaista epämääräistä kuplivaa innostusta. En kuitenkaan halunnut uskoa siihen, vaan pyrin valmistautumaan pettymykseen, joka muuttuikin itkupurskahduksi ilosta nimeni mainitsemisen myötä. Voidaan sanoakin, että tilanteessa koin monenlaisia tuntemuksia, ja siksi koin koko voiton epätodelliseksi.

Millainen kokemus oli osallistua Tekstin talolla järjestettyyn työpajaan ja työskennellä mentorin kanssa?

Kirjoitustulkin uupumisen sekä valintakokeiden takia kokemukseni jäi vajaaksi. Mitä kuitenkin kykenin seuraamaan ja osallistumaan osoittautui kiinnostavaksi ja hyödylliseksi jatkoakin ajatellen. Päivä aloiteltiin luennolla, jossa perehdyttiin keinoihin kehittää ideasta käsikirjoitusta. Tämän jälkeen oli paritehtävä, jossa keskusteltiin parin kanssa ideoinnista. Parini oli ihana ja hän käsitteli autisminäkökulmaa omassa kilpailuideassaan. Päivän viimeinen osio oli sitten oman mentorin tapaaminen.

Mentorini kanssa päästiin välittömästi aivomyrskymoodiin. Valintakokeen takia siirrettiin toinen tapaaminen joustavasti parin viikon päähän, mikä antoi aikaa sisäistää ja käsitellä aivomyrskyn tuotoksia, sekä selkeytti mihin suuntaan kehittäisin ideaa. Mentorini antoi ”läksyksi” kirjoittaa käsikirjoitusta sekä pitchaukseni runkoa palautteenantoa varten.

Toisin sanoen kokemus oli voimaannuttava esimerkiksi kanssakilpailijoiden kohtaamisen kuin mentorinkin palautteen muodoissa. Hauskakin kun en osannut jännittää vielä tuossa kohdin. Ainut asia mikä harmittaa kevään työpajasta oli se, etten päässyt näkemään muiden harjoituspitchauksia enkä saanut palautteita muiden mentoreilta.

Miltä tuntui pitchata omaa ideaa tuomaristolle?

Lyhyesti sanottuna hermojaraastavalta. Pidemmin selitettynä tuntui, etttä sekoilin sanoistani eikä sitä sekoilua helpottanut esityksen sivujen painelu väärään suuntaan. Viittomakielisessä osiossa koin käteni tärisevän, kun taas puheosiossani en kuullut omaa ääntäni. Tuntui että pitchasin telepaattisesti tyhjiössä välillä huomatakseni myötätuntoisia katseita vain kadotakseni niiltä. Pitchaus oli siis kokonaisvaltainen kokemus enkä osannut varautua sellaiseen jännittämiseen. Jännittämisen laatu oli äärimmäinen jopa omassa mittapuussanikin.

Kilpailu korostaa moninaisuuden lisäämistä suomalaisella elokuva-alalla. Miten itse näet oman työsi ja taustasi tässä kontekstissa?

9. luokalla kohtasin kommenttia koulukokeilun kautta, etten muka soveltuisi media-alalle kuulovammani takia. Kommentin myötä pyrin tietoisesti välttää media-alaa, kunnes näin muutama vuotta sitten Wong Kar-Wain leffoja, jotka avasi padon laajentaa graafisen osaamistani. Samoihin aikoihin palasin viittomakieliseen yhteisöön, ja sitä kautta olikin luontevaa yhdistää kiinnostustani ja itseni toisiinsa.

Kokemukseni takia pidänkin työtäni haastavana sovellettavana suomalaisella elokuva-alalla, mutta tarpeellisena. Haluan myös työlläni ravistella kuulevan elokuva-alan miettimään aistirajoitteisia niin tarinoiden muodossa kuin audiovisuaalisin keinoin. Hyvänä esimerkkinä voisi tässä miettiä esimerkiksi miten visuaalisoida äänen tuottama tunnekokemus tai kuinka siirtää kuvan informatiivisuus ääneen. Eli toisin sanoen moninaisuuden lisäämiseen on jo olemassa aineksia, lähinnä käytänteet ja kohtaamattomuus vaikeuttavat työtä.

Mikä inspiroi sinua kirjoittamaan juuri tämän käsikirjoituksen ja tästä aiheesta?
Kuuro vaikuttaja käsitteli viime vuoden puolella audistisia asenteita, joita oli havainnut. Yksi oli kysymys, jossa epäiltiin kuuron kykyä ajaa autoa. Siihen vastasin vitsinä, ettei ajamisesta näkeminen olekaan tärkeää, kunhan kuulee, jos törmää tai joku jää alle.

Kuitenkin tuo heittoni jäi kytemään mieleeni, kun koin siitä heti vision lyhyestä farssista.
Kilpailuun osallistuminen pakotti minut hiomaan ideaa. En uskonut autofarssin riittävän, vaan aloin miettiä tarkemmin, mitä oikeasti käsittelen tässä ideassa. Ammensin inspiraatiota kaksiosaisesta lyhytsarjasta, joka käsitteli kuurojen treffailua kuulevien kanssa. Ideoin, että tekisin samantyylisesti lyhytsarjoja. Mentoroinnin yhteydessä totesin kuitenkin haluvani pitää tarinat yhtenä kokonaisuutena. Tämä selkeytti visiotani käsikirjoituksen ja aiheen suhteen.

Mikä sai osallistumaan Sinun ciné -kilpailuun? Oletko aiemmin osallistunut kyseiseen kilpailuun?

Kaverini houkutteli minut mukaan kilpailuun. Hänen oli tarkoitus itsekin osallistua kilpailuun dokumentintekijänä, muttei sitten osallistunutkaan. Epäilen, että hän halusi huijata minut kilpailuun mukaan, sekä myös epämukavuusalueeni ulkopuolelle. Olen ensimmäistä kertaa kilpailussa mukana, ja sekin on syy, miksi yllätyin voitosta.

Mitä aiot tehdä seuraavaksi – onko suunnitelmissa jatkaa voittaneen idean kehittämistä eteenpäin?

Ensimmäiseksi pidän hengähdystaukoa, sillä en ollut valmistautunut voittoon enkä sen jälkeisiin muodollisuuksiin. Koitan myös sisäistää kuvioiden muutoksia voiton vaikutuksesta. Ehdottomasti jatkan idean kehittämistä ja olisin jatkanutkin, vaikkei olisikaan voittoa tullut. Voitto ja valintaperustelut kuitenkin antavat uskoa edistää ideaani aivan erilaisella otteella.

Millaisen viestin haluaisit antaa tuleville Sinun Ciné -kilpailuun osallistuville tekijöille?

Minulla olisi vaikka mitä viestiä tuleville osallistujille. Tärkein näistä on se, että osallistukaa, joka ikistä tarvitaan. Me ollaan ihmisiä, jokainen edustaa jotain omalaatuista ja muista poikkeavaa. Siksi on hyvä tuoda ilmi monenlaisia ideoita sekä tapoja käsitellä ideoita. Itse käsittelen kuulovammaisuutta jopa provosoivasti, mutta toinenhan käsittelisi mahdollisimman sensitiivisesti kuuloa.

Muut viestit ovat sitten samaa kategoriaa, että jännittäminen on sallittua ja asiaan liittyvää. Itsekin olen jännittäjä, enkä todellakaan puhujatyyppiä. Olinkin lamaantua ennen pitchausta, mutta kilpailun jälkeen olenkin ikävöinyt jokaista hetkeä, kun sain olla osa kilpailua ja tutustua ihmisiin. Samaa toivotan tulevillekin osallistujille, että jännittäkää, mutta muistakaa myös nauttia hetkistä.