Minä töissä: näytelmäkirjailija Juho Gröndahl
Juho Gröndahl
- 2015 TeaKista valmistunut näytelmäkirjailija ja dramaturgi. Edellä mainittuja pidän pääammatteinani, mutta olen kirjoittanut myös kuunnelmia, suomentanut ja ohjannut.
- Työskentelin vastikään viisi vuotta Tampereen Työväen Teatterin dramaturgina. Tuona aikana tein sinne (dramaturgin ohjelmistosuunnittelullisten ja muiden työtehtävien lisäksi) muun muassa uuden dramatisoinnin Hannu Salaman Juhannustansseista (2019, ohj. Linda Wallgren), ohjasin Veikko Nuutisen Vanhempainilta-näytelmän kantaesityksen (2022) ja kirjoitin kuningas Arthurin legendojen pohjalta yhteiskunnallisen satiirin Pyöreän pöydän ritarit (2023, ohj. Wallgren).
- Muista viimeaikaisista töistä voisin nostaa esiin Yleisradiolle toteutetun Miesvihaaja-kuunnelman (2022, ohj. Riikka Oksanen) – se oli minulle hyvin henkilökohtainen teksti ja pitkä kirjoitusprosessi, ja lopputulos suureksi ilokseni huomioitiin Sokeain kuunnelmapalkinnolla sekä KOURA-palkinnolla.
- Suomentaminen on minulle tärkeä ja rakas osa työmaastoani, ja suhtaudun siihen tietyllä tapaa myös taiteellisena työnä, vaikka sitä ei aina sellaiseksi mielletäkään. Tätä puolta ammattikuvastani pääsin viimeksi toteuttamaan toden teolla saadessani tehdä uuden suomennoksen yhteen suosikkinäytelmistäni, Tony Kushnerin Angels in Americaan, joka pyörii parhaillaan Kansallisteatterilla.
Mitä on työpöydälläsi tällä hetkellä tai mikä teos saa ensi-iltansa piakkoin?
Tällä hetkellä teen valmistelevaa työtä muutamaa tulevaa projektia varten, mutta niistä en tässä vaiheessa oikein voi kertoa sen enempää. Seuraavan ensi-illan päivämäärää ei ole tarkasti tiedossa, mikä ainakin vielä tässä kohtaa tätä uutta freelancer-vaihetta tuntuu myös vapauttavalta. Laitosteatterin arjessa ensi-ilta on lakkaamatta toistuva asia, ja kiinnitettynä ollessani kirjoitin monesti varsin selkeään olemassa olevaan ohjelmistopaikkaan, tilaukseen ja (välillä tiukkaankin) aikatauluun. Siinä on puolensa, mutta niin on tässäkin.
Kerro viimeisimmästä teoksestasi.
Viimeisin teokseni on lokakuussa TTT:llä Esa-Matti Smolanderin ohjaamana kantaesityksensä saanut Kummitusjuttuja Tampereelta. Se on vahvasti materiaalista – jonka luonteen voi päätellä nimestä – inspiraationsa saanut teksti, joka kepeän fantastisen paikallisvärittyneen pintansa alla käsittelee työuupumusta, kuolemaa ja kysymystä siitä, mikä jälki meistä kustakin tähän maailmaan jää. Prosessi oli varsin kiihkeä ja tilaustyöksi yllättävän henkilökohtaisiin vesiin uppoava. Viimeistelin tekstiä – joka on, muiden elementtiensä ohella, myös työyhteisökuvaus – samaan aikaan kun työpaikallani tapahtui isoja muutoksia työyhteisön johdossa. Se oli tilanne, jossa koin, että minun täytyi kirjoittajana koettaa todella tiukasti pitää kiinni tekstin olemassa olevasta ytimestä, jottei tosielämä alkaisi syöttää siihen liikaa aiheita enää prosessin loppuvaiheessa.
Mikä näytelmä tai käsikirjoitus on tehnyt sinuun viime aikoina vaikutuksen?
Olin erittäin vaikuttunut Espoon Teatterin Minna Craucherista (teksti Aino Pennanen, sävellys Eeva Kontu, ohjaus Riikka Oksanen). Pidin sen tavasta käsitellä historiaa, ja rakentaa musikaalin dramaturgiaa niin, että teksti, musiikki, näyttelijäntyö ja ohjaus (muun muassa nerokkaat roolinvaihtoratkaisut) kulkivat poikkeuksellisen orgaanisesti käsi kädessä. Sen aihe oli myös taiten valittu: päähenkilön elämäntarina kehystettiin niin, että se ei jäänyt erikoiseksi menneisyyden kuriositeetiksi, vaan alkoi piirtää hyytäviäkin paralleeleja nykypäivän äärioikeistoon ja niihin syihin, miksi ihmiset päätyvät ja hakeutuvat sen piiriin.
Emil Santtu Uuttu kysyy:
Miten kirjallinen työsi alkaa?
Riippuu todella paljon tilanteesta ja olosuhteista! Välillä on myös vaikea hahmottaa, missä tiettyyn teokseen suuntautuvan työn alkupiste oikeastaan on. Kirjoitan paljon muistiin erilaisia irtohavaintoja ja ajatuksia, ja joskus huomaan, että alun perin irralliset muistiinpanot alkavat pyrkiä kohti jotain samaa vetovoimapistettä tai kiinnostuksenkohdetta. Silloin niistä voi muodostua teoksen lähtökohta. Toisinaan taas – tietysti tilaustöiden kohdalla, mutta myös muutoin – inspiroidun annetuista rajoista, aiheesta, materiaalista. Olen ehkä ylipäänsä aika intertekstuaalinen kirjoittaja.
Ensimmäinen näky on tärkeä: konkreettinen lause, tilanne, kuva, jokin mikä nousee päähän teoksen äärellä ollessa ja alkaa viedä, kutsua lisää assosiaatioita, pakottaa jatkamaan siitä mihin se jää. Joskus se tulee päähän spontaanisti, ja joskus sitä pitää houkutella tankkaamalla teokseen kytkeytyvää materiaalia, kunnes hana aukeaa. Ensimmäinen näky voi olla jotain hyvinkin pientä, mikä ei ulkopuolisen silmiin näytä vielä miltään, mutta minulle sen ilmestyminen merkitsee tuntumaa siitä, että tästä on tulossa teos. Se on kuin ensimmäinen haparoiva suuntaviitta jossain vielä tuntemattomassa metsässä.
Mikä sai sinut ryhtymään näytelmäkirjailijan uralle?
Tämän tarinan voi kertoa erittäin pragmaattisella tasolla: olin kirjoittanut omia tekstejä hyvin pienestä asti, ja myös teatteri tuli elämääni mukaan varsin varhain. Teininä ja nuorena aikuisena ohjasin, kirjoitin ja näyttelin harrastajaesityksissä, ja hetken suuntaa haeskeltuani ja myös ohjaajalinjalle pari kertaa pyrittyäni päätin keskittyä nimenomaan kirjoittamiseen. 2009 pyrin ja pääsin dramaturgian koulutusohjelmaan, ja siitä lähtien olen pyrkinyt elämään pääasiassa tällä työllä. Sillä tiellä ollaan, toistaiseksi elossa. Näytelmäkirjailijan työnkuvan balanssi yksin nyhertämisen ja sosiaalisuuden välillä on kai itselleni myös sopiva.
Alla kulkee kuitenkin toinen, ehkä kiinnostavampi, hahmottomampi tarina – mieleeni on jäänyt ystäväni ja opiskelu- ja työtoverini Linda Wallgrenin ajatus tilanteesta, jossa ihminen on juuri sanomassa jotain tärkeää toiselle sulkeutuvien hissinovien välistä, mutta sitten ne pamahtavat kiinni, ja kaikki jää kesken. Jollain tapaa tämä metafora kuvaa suhdettani näytelmien kirjoittamiseen, tai teatterin tekemiseen ylipäänsä. Kai kyse on lakkaamattomasta halusta sanoa jotain maailmasta, maailmalle, luoda yhteys johonkin tai johonkuhun – teatterihan on yleisösuhteeltaan hyvin välitön – mutta jokin jää aina vajaaksi, seuraavaan teokseen. Jokin tämäntyyppinen tunne oli läsnä minussa jo silloin kun tein teatteria vasta harrastajana, ja se vaikutti päätökseni pyrkiä tekemään siitä ammatti.
Mikä sinua inspiroi tällä hetkellä?
John Cage, BDSM ja Herttoniemen Prisma.
Mistä pitäisi kirjoittaa enemmän tai mistä haluaisit itse kirjoittaa enemmän?
Asia, joka riivaa minua ja joka myös yleisemmällä tasolla mielestäni huutaisi käsittelyä taiteen keinoin, on käpertyminen, passiivisuus, poliittinen apatia. Tunnistan itsessänikin tendenssin vetäytyä lähipiirin, välittömien velvollisuuksien ja oman taiteen tekemisen turvaan, ja toisaalta nihilismiä lähentelevään luovuttamiseen, toivottomuuteen. Tämä varhaiskeski-ikäinen elämänvaihe, jota minä ja ikätoverini elämme, saa monet paitsi uppoamaan työ- ja perhe-elämän pyörteisiin, myös vajoamaan jonkinlaiseen toisaalta–toisaalta-neutraaliuteen. Silti, näin kärjistetysti sanottuna, ilmastonmuutos, palestiinalaisten kansanmurha ja ihmiselämän kurjistaminen talouskurin varjolla etenevät, eikä silmien ummistaminen ole eettisesti kestävä ratkaisu. Miksi ”aktivismi” piirtyy yhä niin monesti erilleen ”normikansalaisuudesta” – miksi me kaikki emme pyri olemaan mahdollisimman aktiivisia kansalaisia, toki elämäntilanteemme ja voimiemme mukaan? Mikä on se yhteiskunnallinen todellisuus, joka mahdollistaa ja kannustaa yksilöiden vetäytymistä erilleen, omiinsa? Millaisen ajattelun laahusta kannamme mukanamme, kun meille on yllättävän helppo ohittaa kaukana meistä olevien kärsimys? Mistä kaikesta tulee se loputon yleinen väsymys, joka ajaa toimimattomuuteen?