Hyvät näytelmäkirjailijat, käsikirjoittajat ja draaman ystävät,

Kun Yleisradio syksyllä 2023 viesti uudesta, Kulttuuricocktail Kirjat se teki sen näin: “Uusi, pitkään kaivattu kirjallisuusohjelma Kulttuuricocktail Kirjat nostaa esille kirjailijat ja heidän teoksensa. Ohjelmassa tavataan ajankohtaisia ja kiinnostavimpia kirjailijoita – myös kääntäjiä […] keskusteluissa käsitellään kotimaisen kirjallisuuden lisäksi käännöskirjoja elämäkertoja, esseeteoksia ja runokokoelmia. “

Kun Kirjailijaliitto haluaa Finlandia-palkintoihin lisää sarjoja, se vaatii, että mukaan otettaisiin lastenkirjallisuuden, proosan ja tietokirjallisuuden lisäksi myös runot ja novellit.

Mitä ihmettä, mihin meiltä suomalaisessa yhteiskunnassa on unohtunut viime vuosikymmeninä draama, yksi vanhimmista tunnetuista kirjallisuuden muodoista. Draama, jonka historian juuret vievät meidät suoraan nykypäivästä antiikin Kreikkaan, niin teatterin, draaman kuin demokratiankin ja ylipäätään länsimaisen sivistyksen syntysijoille.  Näytelmäkirjallisuus nosti meilläkin kansallisiksi ikoneiksi Aleksis Kiven ja Minna Canthin. Draama kehitti suomen kieltä kulttuuri- ja sivistyskieleksi Suomalaisen Teatterin näyttämöltä. On totisesti niin, että tähän mennessä näytelmäkirjallisuus ei ole saanut sen ansaitsemaa asemaa yhteiskunnassa.

Voimme yhdessä ihmetellä, miksi on näin, sillä kun nostaa katsetta kotimaan rajojen ulkopuolelle, huomaa, että näytelmäkirjallisuutta luetaan aivan toisella tavalla eri ikäluokissa, peruskouluja vastaavista oppilaitoksista yliopistoihin. Moni kollegani, joka on erikoistunut draaman- tai teatterin tutkimukseen, työskentelee yliopistoissaan kielentutkijan nimikkeellä, sillä kaikista kirjallisuuden lajeista nimenomaan draama on tiiviimmin sidoksissa kunkin ajan puhuttuun kieleen ja sen ajan ajankohtaisiin kysymyksiin. Draamaa kirjoitetaan aina aikalaisille, mutta sen avulla on mahdollista sukeltaa ajassa taaksepäin ja kuvitella eteenpäin.

Draamalla on globaalit ulottuvuudet: kun Norjan hallitus esitti Unescon ihmiskunnan aineettoman kulttuuriperinnön luetteloon yhtenä kuudesta tekstistä Henrik Ibsenin Nukkekotia – kyllä, vuonna 1879 kirjoitettu teos hyväksyttiin tähän luetteloon ensimmäisenä näytelmänä 2001 – valintaa perusteltiin Nukkekodin merkityksellä Aasiassa ja kolmannessa maailmassa. Nukkekodin muotoa pidettiin modernin länsimaisen draaman symbolina ja sen sisältöä ihmisoikeuksien ja eksistentialistisen vapauden kiteytyneenä kuvauksena.

Kansainväliset esimerkit ovat osoituksia siitä, että näytelmäkirjallisuudella on itsestään selvästi arvostettu paikkansa myös luettuna ja tutkittuna kirjallisuuden lajina. Esimerkit osoittavat myös, että alussa kuvaamani tilanne ei meilläkään ole pysyvä, näytelmät voivat saada ansaitsemansa paikan myös luettuna ja kustannettuna kirjallisuuden lajina. Ilahduttavia muutoksen merkkejä onkin näkyvissä ja muutosta toden totta kulttuurielämämme kaipaakin: näytelmät ansaitsevat uusia lukijoita ja lukijat pääsyn niiden maailmoihin.

Kuten Mika Vainio Kirjailijalehden kolumnissa kirjoitti: “kotimainen näytelmäkirjallisuus on monipuolista ja elinvoimaista sekä vahvasti osa kulttuuriperintöämme.“ Kirjailijalehden kolumnin lisäksi muutoksen merkki on Suomalaisen Kirjallisuuden Seura keväällä käynnistämä Valkokangas-käsikirjoituskilpailun, jonka Seura järjestää jatkossakin joka toinen vuosi. Mainittuun Ylen kirjallisuusohjelmaan monet näytelmäkirjailijat ja teatterintekijät ovat päässeet, mutta toistaiseksi puhumaan uusista romaaneistaan. Odotan sitä jaksoa, jossa keskustellaan draamasta.

Näissä kotimaisen kirjallisuuden linnakkeissa on siis nyt otettu avauksia draaman ja käsikirjoittamisen suuntaan ja näitä kannattaa ehdottomasti vahvistaa. Se on kollektiivinen tehtävämme. Draamasta tulee puhua ja kirjoittaa enemmän ja sitä tulee myös tutkia ja käsitellä enemmän. Mikä on se kiinnostava uusi kotimainen näytelmä, joka otetaan mukaan peruskoulujen ja lukioiden äidinkielen ja kirjallisuuden opetusohjelmaan Canthin Anna Liisan ja jo mainitun Ibsenin Nukkekodin rinnalle.

Näytelmäkirjallisuuden aseman vahvistaminen ei ole tavoiteltavaa vain siksi, että samalla nostamme esiin kulttuuriperintöämme, ja osoitamme sen kansainvälisiä yhteyksiä. Se ei myöskään ole tavoiteltavaa teatterintekijöiden, tutkijoiden tai näytelmäkirjailijoiden itsensä takia, vaan siksi, että luonteeltaan moniääninen draama nostaa esiin ajankohtaisia kysymyksiä, laittaa lukijansa ja katsojansa pohtimaan omia ratkaisujaan, sympatioitaan ja arvojaan. Itsereflektiolle, harjoitetaan sitä yksilön tai yhteisön tasolla, on juuri nyt käyttöä, ehkä enemmän kuin koskaan aiemmin. Konfliktien – ja draamahan elää konflikteista – täyttämässä maailmassa on olennaista oppia ymmärtämään niitä ja motiiveja eri osapuolten näkemysten ja toiminnan takana, vaikka ratkaisuja ei aina henkilökohtaisesti hyväksyisikään.

Olemme hetkessä, jossa muutoksen mahdollisuutta konkretisoi myös se, että taiteen merkitys tunnustetaan ja sitä nostetaan esiin taidepiirien ulkopuolelta. Valitettavasti – toistaiseksi – esimerkkini ovat Suomen rajojen ulkopuolelta, mutta toivon, että nämä tuulet puhaltavat pian myös meillä. 

Taloudellisen yhteistyön ja kehityksen järjestö OECD tilasi muutama vuosi sitten Michael Stevensonilta raportin tulevaisuustaidoista. Stevenson nosti joustavan ongelmanratkaisun ja eettisen päätöksenteon rinnalle esteettisen havainnoinnin ja kokemuksen. Väitän, että kaikista taiteenaloista juuri teatteri ja näytelmäkirjallisuus tarjoavat osuvimmat työkalut näiden kolmen tulevaisuustaidon harjoittamiseen. Draamassa asetetaan tai esiin nostetaan konflikti, ongelma, jota pyritään ratkaisemaan, haastamalla myös katsojien omaa pohdintaa eettisen päätöksenteon osalta ja teokset tarjoavat, tietenkin, myös mahdollisen esteettisen havainnointiin ja kokemiseen.

Tukholman kauppakorkeakoulun rehtori Lars Strannegård on puhunut jo pitkään taiteen merkityksestä yhteiskunnassa, sen itseisarvon ymmärtämisen tärkeydestä ja taiteen vaikutuksesta yksilön kehitykseen, kykyyn olla yhteisön jäsen. Esteettinen, taide ja kulttuuri, harjoittavat empatiakykyä ja itsereflektiota. Tiede ja faktat eivät auta niiden saavuttamisessa samalla tapaa kuin taide ja kulttuuri. Meille, täällä tänään näytelmäkirjallisuutta juhliville näissä ajatuksissa ei ole mitään uutta. Mutta on ilahduttavaa ja toivottavaa, että ne leviävät laajalle. Kysymys on myös ihmiskunnan alati tavoittelemasta hyvästä ja mielekkäästä elämästä, jota ei yksinkertaisesti ole ilman taiteita. Ei ole koskaan ollut eikä koskaan tule olemaan. Tervetuloa juhlimaan näytelmäkirjallisuutta ja lämpimät onnittelut kaikille Lea-palkinnon finalisteille ja pian julistettaville Lea-palkinnon ja uuden Origo-palkinnon voittajille!