Kirjoittamiseen Westerbergillä ei liity kovin tiukkoja rutiineja. Hän kirjoittaa usein työhuoneella, paljon myös kotonaan. Tietyssä työvaiheessa hän saattaa panna puhelimet kiinni ja kadota kaupungin ulkopuolelle, olemaan yksin tekstin kanssa.  

“Se antoi hyvää puhtia etenkin silloin kun eli ison perheen kanssa – nythän osa mun lapsistani on jo maailmalla – kun sai perhe-elämästä huolimatta mahdollisuuden lähteä viikoksi kirjoittamaan. Sieltä olisi ollut tosi noloa tulla takaisin niin, että en saanut liuskaakaan tehtyä, katselin vain järvelle”, Westerberg naurahtaa. 

Usein hänellä on monta tekstiä rinnakkain työn alla.

“Yhtä aikaa ei voi olla useampaa kirjoitusaktia, mutta eri vaiheissa olevia töitä voi olla. Voin kirjoittaa toista ja suunnitella toista. Voin toisesta korjata versiota tai kirjoittaa jonkun jutun synopsista, samalla kun toista kirjoitan jo”, hän sanoo. 

Jokaisen teoksen kirjoitusprosessi on kuitenkin erilainen.

“Yhteistä on sellainen havainto vuosien varrella, että nuorempana kirjoitin enemmän ja suunnittelin vähemmän. Nyt suunnittelen enemmän ja kirjoitusakti on lyhentynyt. Kun on tullut kilsoja, olen oppinut lähestymään työvaiheita niin, että on tarpeeksi tietoa kulloiseenkin työvaiheeseen, ettei tarvitse hakata päätään seinään.”  

Westerberg on kirjoittanut teoksiaan sekä yksin että porukassa. Välillä tekotavan on sanellut työhön pyytävä taho, mutta teoksissa on myös sisäinen tunne siitä, tuleeko matka tehdä yksin vai yhdessä, Westerberg sanoo. 

“Jos on emotionaalinen suhde tarinaan ja aiheeseen, jos se on tosi intuitiivisesti intiimi tai läheinen, ja tiedät miten se pitää kirjoittaa, voi olla turhauttavaa neuvotella siitä. Se voi olla sille prosessille jopa vähän väkivaltaista. Tykkään siitä, että kun kirjoittaa yksin saa ja joutuu keksimään kaiken itse.”

Yhdessä kirjoittamisessa riemastuttavinta on muiden antama voima ja inspiraatio.

“Jos luovassa työssä on itsellä huono päivä, tai on vähän väsynyt, siellä on joku toinen, jolla on energiaa ja se tuo sitä sinne, ja yhtäkkiä säkin energisoidut. Se on sillä tapaa armollisempaa.” 

Kulkeeko monipuolisen tuotannon läpi jonkinlainen punainen lanka? 

Sellainen varmasti on, vaikka Westerberg ei sitä ihan selkeästi itse näe, eikä hän hirveästi katso taaksepäin. Sen hän on huomannut, että vanhoissa teoksissa näkyy senhetkinen elämänvaihe. 

“Esimerkiksi kun tein Paha maa -elokuvaa olin aika nuori ja elin jossain määrissä “vihaista vaihetta”. En olisi myöhemmin kirjoittanut niin synkkää elokuvaa. Kirjallisissa teoksissa olevat energiat ja atmosfääri heijastelevat kirjoittajan senhetkistä ajattelua: mitä kirjoittaja näkee keskeisinä kysymyksinä maailmassa ja minkä näkökulman hän niihin ottaa.” 

Myöhemmin joku muu voi näiden teosten välillä ehkä nähdä polun. 

“Mutta silloin kun sitä itse tallaa, ajattelen että se on enemmän pimeässä haromista: että koitat saada kiinni jostain hahmottomasta, rakentaa jonkun minimaailman ja sillä tavalla järjestää kaoottista ympäröivää maailmaamme. Siinä on jotain yritystä ratkaista jotain sisäistä ja itsessä keskeneräistä. Uskon, että jos teoksen ydinproblematiikka ei haasta kirjoittajaa menemään sen saman problematiikan läpi, tai jos prosessi ei muuta kirjoittajaa jollakin tavalla, voi ainakin epäillä että onko tehnyt prosessia. Usein on nähtävissä joku sen hetken maailmankuvaa haastava kysymyksenasettelu – tai ainakin toivottavasti on. Uskon että sieltä draama syntyy: yrityksestä ymmärtää ihmistä ja maailmaa, sekä jotain haurasta ja särkyvää meissä, joka ei ole muilla keinoin mahdollista tavoittaa.” 

Täysin valmiiksi teokset eivät koskaan tule, hän pohtii. 

“Ehkä se on taiteen joku perusluonne, että teoksen elämä on siinä, että ne on keskeneräisiä kuten elämä. Siinä mielessä ne kyllä tulevat valmiiksi, että olen joskus ajatellut että teksti on valmis silloin, kun siinä ei enää mikään häiritse mua. Siinä on sisäisesti se mikä siinä voi olla, ja ulkoisesti myös.”

Westerbergin viimeisin ensi-ilta on Helsingin Kaupunginteatterissa esitetty, Ingmar Bergmanin alkuperäisteokseen perustuva Fanny ja Alexander, jonka Westerberg sekä ohjasi että sovitti näyttämölle. 

Bergmanilla oli Fanny ja Alexanderista oikeastaan kolme eri teosta: televisiosarja, pitkä elokuva ja proosamuotoinen teos. Näistä Westerberg päätyi käyttämään pääasiallisena lähteenä proosateosta. 

“Se toi tietyn etäännytyksen elokuvaan ja tuntui hyvältä apuvälineeltä. Työnä dramatisointi on ajattelutyötä: tekstiä yrittää ajatella teatteriksi, yrität miettiä siihen näkökulmaa. Saat valmiiksi henkilöt, maailman ja tarinan. Saat tosi paljon, mutta siitä paljosta on valittava se, mikä olisi adaptoitavissa näyttämölliseksi teokseksi, eri taiteenlajiin”, Westerberg kertoo. 

“Siinä täytyy olla herkkänä ja varovainen mutta rohkea yhtä aikaa.”

Tällä hetkellä Westerbergillä on tapansa mukaisesti työn alla useita rinnakkaisia kirjoitustöitä. 

“Kirjoitan elokuvaa, joka sijoittuu terapiamaailmaan. Se on mulle tuttu maailma monella tapaa, se on tavallaan paluu juurille: työstän itselleni aika läheistä materiaalia. Olen kirjoittanut siitä jo useamman version, se on jo varsin pitkällä.“

Muut tekstit ovat näytelmiä: yksi jo hyvässä vedossa, toinen “jollain tavalla olemassa”. 

Tuleva näytelmä käsittelee historiallista aihetta. 

“Olen tehnyt sellaista aika vähän, ja se on tosi kiinnostavaa.”