Minä töissä: näytelmäkirjailija Markku Hoikkala
Markku Hoikkala
Olen 70-vuotias reilun päivätyön tehnyt näytelmäkirjailija ja runoilija. Kuten useimmat alan ihmiset, olen kirjoittanut näytelmien lisäksi myös elokuviin, televisioon, lehtiin ja radioon. Näytelmiä tai sellaisiksi luettavia tekstejä on kertynyt noin 40, ja kaikkiaan teoksia on vajaat 80. Viimeiset kuusi vuotta olen ollut taiteilijaeläkkeellä, mutta kirjoittaminen jatkuu edelleen.
Olen saanut joitakin teatteri- ja videopalkintoja, ja niistä minulle on ollut merkittävä Olavi Veistäjä -palkinto.
Yksi elämäni tärkeimmistä vaiheista alkoi vuonna 1985, kun olin perustamassa Teatteri Quo Vadista. Rakensin teatterille jurtan, ja kiersimme sen kanssa Eurooppaa kymmenen vuotta. Ne vuodet tien päällä ja esitykset jurtan sisällä ovat muokanneet millaista teatteria haluan tehdä.
Olen kirjoittanut myös suurille näyttämöille, mutta tunnen omimmaksi pienet näyttämöt. Niissä katsoja on lähellä, ramppi häviää, teksti hengittää ja nyanssit erottuvat. Siksi pidän itse tärkeimpinä töinäni Kyykivi-runotrafiikkia ja teosta Kulkukoira todistaa että on.
Mitä on työpöydälläsi tällä hetkellä tai mikä teos saa ensi-iltansa piakkoin?
Ohjaan parhaillaan kirjoittamaani näytelmääni Etsivätoimisto X – Näytelmäkirjailijan jäljillä. Vielä on vähän hiottavaa ennen loppuharjoituksia. Ensi-ilta on Salossa 26.10. ja sen jälkeen lähdemme pienelle kiertueelle Turkuun ja Somerolle.
Työpöytäni toisesta päästä minua tuijottaa syyttävästi teos, jonka kirjoittamisen jätin kesken Etsivätoimisto X:n takia. Itse vilkuilen kuitenkin pöydän toiseen päähän. Siellä odottaa uusi näytelmä, joka kutkuttaa mieltäni kovasti. Keskity siinä sitten töihisi.
Kerro viimeisimmästä teoksestasi.
Viimeisin teokseni on Etsivätoimisto X – Näytelmäkirjailijan jäljillä. Se sai alkunsa, kun Salon kaupunginkirjasto pyysi minua haastateltavaksi pitkästä teatteriurastani. Ehdotin haastattelun sijaan, että kirjoittaisin näytelmän itsestäni, ja kirjasto suostui.
Ajattelin ensin, että tehtävä olisi helppo, koska aihe olin minä itse. Siitä tuli kuitenkin vuoden mittainen painimatsi. Kävin läpi koko tuotantoni ja kohtasin samalla kaikki nuoremmat itseni, heidän valintansa ja virheensä. Materiaalia oli valtavasti, ja ehdin jo kirota löysää suutani, joka oli lupaillut liikaa.
Mieleenpainuvin hetki tuli, kun tajusin, että kaikki kietoutuu yhden, vuonna 1993 valmistuneen Kulkukoira todistaa että on -teoksen ympärille. Ymmärsin, että koko muu tuotantoni kulkee joko sitä kohti tai siitä poispäin. Kulkukoira on tuotantoni toteemiteos. Sen jälkeen palaset alkoivat loksahdella paikalleen. Ensimmäinen palanen: Havainto, Kulkukoira sai esityskautensa aikana hyvin erilaisia arvioita, sekä puolesta että vastaan. Toinen: olin tutkinut arkistoja ja selannut muistiorganisaatioiden kokoelmia löytääkseni kaiken tuotantooni liittyvän aineiston. Olin siis etsinyt… hetkinen. Kolmas: etsivät – etsivätoimisto! Nyt asetelma asettui luontevasti. Etsivät saavat tehtäväkseen selvittää, onko teos esityskelpoinen vai skandaali tai provokaatio. Näytelmä ottaa nimittäin vahvasti kantaa taiteen vapauden puolesta. Se käy ärhäkästi kiinni jokaisen somepahastujan ja uhriutujan persuksiin.
Seuraava ratkaiseva oivallus oli, että kirjoittaisin itseni yhdeksi etsivistä. Tutkin näyttämöllä omaa elämääni, mutta niin kuin tutkisin vierasta ihmistä. Ensimmäisellä puoliajalla kolme etsivää selvittää kirjoittajan Markku Hoikkalan taustoja ja historiaa. Sitten tuli taas uusi oivallus, joka syntyi Kulkukoira todistaa että on -teoksen syväluennasta. Vähitellen etsivissä alkaa näkyä tutkimuskohteen, Kulkukoirien, piirteitä. Väliaikaan mennessä kaksi etsivistä on kokenut transformaation eli muuttunut Kulkukoiriksi, ja toisella puoliajalla he esittävät näytelmän Kulkukoira todistaa että on. Siinä näyttelijät näyttelevät Kulkukoiria, jotka näyttelevät ihmisiä. Transformaatio on kirjoitettu Kulkukoiran ytimeen, ja minun piti vain havaita ja poimia se sieltä.
Tämä muodonmuutos ei ole sattumaa. Olen koulutukseltani folkloristi ja etnologi, ja ne määrittävät tarkastelukulmani. Näytelmän kantavia teemoja ovat transformaatio, liminaalisuus ja kaksoisvalotus. Keskeisiä käsitteitä taas ovat siirtymäriitti, identiteetti ja Descartesin cogito.
Nämä kaikki ovat syöpyneet minuun vuosikymmenten tutkimustyön tuloksena. Oivallusten jälkeen erotin näytelmästä heti liminaaliset kynnykset, jotka venyvätkin pelkistä kynnyksistä kokonaiseksi liminaalivaiheeksi. Turun esityksessä mukaan tulee vielä communitas. Katsojien ja näyttelijöiden välinen raja, ramppi, katoaa kokonaan, kun esitys siirtyy kesken toisen puoliajan kadun toiselle puolelle baaritiskille, jonne myös näytelmän tapahtumat sijoittuvat. Teoksessa kulminoituvat asiat, joita olen tutkinut jo neljäkymmentä vuotta.
Jos haluat tulla katsomaan, esitykset ovat seuraavat:
- ma 26.10. klo 18 ensi-ilta, Salon lukion auditorio
- ti 27.10. klo 17, Turun kaupunginkirjaston Studio
- ke 28.10. klo 18, Someron Kiiruun koulun auditorio
Esityksiin on vapaa pääsy. Paikan voi varmistaa lähettämällä minulle sähköpostia osoitteeseen markku (at) shamantrans.fi. Tämä on 70-vuotislahjani katsojille ja kirjastoille.
Mikä näytelmä tai käsikirjoitus on tehnyt sinuun viime aikoina vaikutuksen?
Mielessäni on yhä vahvasti Rosa Liksomin romaaniin perustuva näytelmä Väylä. Näin sen viikko sitten Kirakan Harmaassa kylässä Salon Perniössä. Mikko Roihan dramatisoimassa ja ohjaamassa esityksessä kaikki roolit näyttelee Ella Mettänen.
Väylä kertoo nuoresta Tytöstä, joka pakenee Lapin sotaa ja vie perheensä karjan turvaan Ruotsiin. Ihailen sitä, miten Roiha on tehnyt raskaasta aiheesta ilmavan ja tilavan esityksen. Se ei kiirehdi, vaan antaa suurille tunteille, katsojille ja näyttelijälle tilaa ja aikaa hengittää. Ella Mettänen todella elää rooleissaan: herkästi, tarkasti, intensiivisesti ja dynaamisesti. Olin aivan hänen lumoissaan.
Maalla kasvaneena tiedän, miten hyvältä ja turvalliselta lehmän kylki tuntuu – etenkin, kun ympäröivä maailma on järjiltään. Näytelmän Tytölle lehmät ovat syystäkin vanhempia tärkeämpiä.
Esityspaikka oli kuin suoraan Tytön evakkomatkalta. Istuimme lämmittämättömässä hirsirakennuksessa, jonka paljaiden seinähirsien raoista pilkotti päivänvalo. Täyteen katsomoon mahtui 50 henkeä. Kylmyydestä ja valosta tuli osa tarinaa.
Vaikka olin varautunut, esitys yllätti minut. Tarina on myös minun sukuni tarina. Sodan aikana 14-vuotias tätini paimensi sukumme karjan jalan Koiviston Hoikkalan kylästä Perniöön, aivan esityspaikan lähelle. Näyttämön Tytössä näin tätini: yhtä nuoren tytön kulkemassa lehmiensä kanssa kohti tuntematonta. Nieleskeltävää riitti pitkäksi aikaa.
On surullista, että Väylä on jälleen ajankohtainen: se tekee pakolaisuuden ytimen tunnetasolla ymmärrettäväksi.
näytelmäkirjailija Pipsa Enqvist kysyy:
Milloin viimeksi liikutuit oman työsi äärellä? Millainen hetki se oli?
Näytelmäkirjailija Pipsa Enqvist oli jättänyt minulle kysymyksen: Milloin viimeksi liikutuit oman työsi äärellä? Millainen hetki se oli?
Istuin Bio Rexin katsomossa tv-sarjan Jarno ja minä julkaisutilaisuudessa. Sarjan pääkäsikirjoittaja on Sami Keski-Vähälä, ja hän pyysi minut mukaan muokkaamaan näyttelijöiden repliikit Turun murteelle. Päänäyttelijöistä toinen on suomenruotsalainen Kauniaisista ja toinen tamperelainen. Heidän piti kuitenkin puhua turkua niin kuin turkulaiset Jarno Saarinen ja hänen vaimonsa Soili. Teimme työtä monessa vaiheessa ja perusteellisesti, puolen kirjaimen tarkkuudella.
Sarja alkaa aurinkoisena aamuna, kun Soili herää vuoteessa. Huoneeseen tulee Jarno paitaansa kiinni napittaen:
– Katos, sääki heräsis. Olik hyvä une?
Soili vastaa:
– Oli oikke.
Jo ensimmäisen minuutin aikana ylitseni vyöryi kaksi löylyn kaltaista liikutuksen aaltoa. Jumalauta, tää toimii. Tää on hyvä ja oikein.
Voi tietysti olla, että eilisilta Salossa vaikutti siihen, miksi juuri Jarno ja minä nousi nyt mieleeni. Olin lähdössä ravintolasta ja vaihdoin ovella muutaman sanan tutun kanssa, kun luokseni tuli iso äijä.
– Olek sää Markku Hoikkala?
Myönsin olevani. Mies ojensi kätensä.
– Sää kirjotis sen sarja Saarise Jarnost? Mää nii haluu kiittää suu, ku se on parast mitä telkkarist o ikin tullu.
Yritin oikaista, että olin vain mukana kirjoittamassa Turun murteen osuuksia ja että sarjan on kirjoittanut Sami Keski-Vähälä. Mies vain vatkaa kättäni ja kehuu sarjan kohtauksia. Samalla hän pyyhkii toisella kädellä kyyneliä silmistään. Se oli liikuttava hetki minullekin. Olin saanut olla mukana tekemässä teosta, jota raavaat keski-ikäiset äijät kehuvat kyynelsilmin.
Mikä sai sinut ryhtymään näytelmäkirjailijan/käsikirjoittajan uralle?
Olin WSOY:llä kuulemassa Ville Vikstenin kommentteja uudesta runokokoelmastani. Edellinen kokoelmani, Riehuvakatseinen madonna, oli ilmestynyt vuotta aiemmin ja saanut hyvät kritiikit. Ville tyrmäsi uutuuteni, omien sanojensa mukaan – ”ystävällisellä oikealla suoralla nenävarteen.”
Hän kuitenkin kiinnitti huomiota kokoelmieni dramaturgiaan ja persoonaani.
– Sinä kun pidät haasteista, niin kirjoita näytelmä. Se on kirjallisuuden kuninkuuslaji. Kirjoitettuasi hyvän näytelmän kirjoitat mitä vain.
Sillä tiellä ollaan.
Mikä sinua inspiroi tällä hetkellä?
Yhteisöllisyys, erityisesti teatterin voima koota ihmisiä yhteen, saattaa heidät samalle aaltopituudelle ja liittää toisiinsa. Myös historia tunnistettuna ja sisäistettynä, koska se on askelia kohti tulevaisuutta. Ja élan vital!
Mikä auttaa jaksamaan ammatissa?
Kysymys ”miksi”. Vastausten etsiminen ja ylipäätään, kaikesta kiinnostuminen ja kaiken ihmettely. Siitä tulee hyvälle tuulelle.