Minä töissä: käsikirjoittaja Pilke Salo
Pilke Salo
Olen Räjähdysherkkä-draamasarjan pääkäsikirjoittaja ja Sunklon palkitsema uunituore vuoden TV-käsikirjoittaja yhdessä kanssakirjoittajieni Milla X. Tuokkolan ja J.J. Vanhasen kanssa. Virallisimmin olen ammatiltani elokuva- ja tv-käsikirjoittaja, mutta kirjoitan myös proosaa ja olen avoin muillekin kiehtoville kirjoittamisen muodoille. Suoritan Aalto-yliopistossa käsikirjoittamisen maisteriopintoja, jotka valmistuvat työelämän rinnalla toivottavasti jossain kohtaa.
Räjähdysherkkää on tullut ulos kaksi tuotantokautta, joista ensimmäinen kausi oli sekä Sylvi- että Venla-palkintoehdokas. Sen lisäksi olen kirjoittanut audiodraamaa, lastenkirjoja sekä toiminut jaksokäsikirjoittajana esimerkiksi tänä vuonna ilmestyneissä psykologisessa trillerisarjassa Parantaja ja komediasarjassa Höyhensarja.
Mitä on työpöydälläsi tällä hetkellä tai mikä teos saa ensi-iltansa piakkoin?
Editoin keväällä kuvattavan tv-sarjan käsikirjoituksia. Kirjoitustyön suurin rupeama taitaa pikkuhiljaa olla ohi, ja olo on hyvä, rauhallinen ja tyytyväinen. Prosessi on ollut aiheensa takia raskas mutta muuten uudella tavalla seesteinen ja mutkaton.
Uudet hankkeet ovat jo mielessä, ja tällä hetkellä edistän ensimmäistä elokuvakäsikirjoitustani, romaanikäsikirjoitusta sekä tv-sarjakonseptia yhdessä käsikirjoittaja Marjo Airisniemen kanssa. Kaikki projektit ovat alkuvaiheessa ja rahoitusten saaminen määrittää, mihin pääsen seuraavaksi oikeasti keskittymään.
Kerro viimeisimmästä teoksestasi.
Räjähdysherkkä-sarjassa koulukiusattu Meri, syrjäytynyt Janita ja somekohun uhri Kristian haaveilevat kostosta ja ryhtyvät rakentamaan pommia. Yllättäen karmiva projekti tuo mukanaan jotain, mitä he kaikkein eniten tarvitsevat: ystävyyttä. Sarjan toisella kaudella keskiöön nousee Kristian, joka ajautuu syöksykierteeseen yrittäessään selviytyä seksuaaliseen ahdisteluun liittyvästä traumasta. Käsikirjoitus pureutuu nuorten miesten väkivaltaisuuden juurisyihin – siihen miten tunteiden tukahduttaminen voi johtaa pahoinvointiin ja peruuttamattomiin tekoihin.
Toinen kausi julkaistiin keväällä 2025, mutta sen kirjoittamisesta on aikaa jo pari vuotta. Parhaiten muistan mielettömän nautinnon siitä, että sai jatkaa tuttujen hahmojen tarinaa. Verrattuna ensimmäiseen kauteen työskentely oli kepeää, kun ei tarvinnut keksimällä keksiä fiktiivisen maailman jokaista yksityiskohtaa. Jollain lailla vahingossa tai tiedostamatta olimme kollegoideni Millan ja Jannen kanssa istuttaneet ensimmäiseen kauteen asioita, jotka luontevasti johtivat toisen kauden tapahtumiin. Tämä oli yllättävää, sillä ensimmäistä kautta kirjoittaessa emme missään vaiheessa suunnitelleet jatkokautta. Sarjan vastaanotto oli kuitenkin niin hyvä, että saimme suureksi iloksi kirjoittaa lisää.
Toista kautta varten teimme laajan taustatutkimuksen, ja pohdin paljon maskuliinisuutta, poikien valtahierarkioita ja tarvetta peittää haavoittuvuus. Kirjoittaminen itsessään sujui myös paljon jouhevammin, koska olimme ikään kuin oppineet, miten Räjähdysherkkää tehdään tyylin ja genren puolesta. Pääkäsikirjoittajana tekstejä muokatessa huomasin, että kirjoittajaäänemme olivat selvästi lähentyneet toisiaan.
Työskentely Millan ja Jannen kanssa on ollut yksi elämäni suurista seikkailuista. Yhteistyömme on alkanut jo vuonna 2019, ja tuntuu, että olen kasvanut ammattiin Räjähdysherkän myötä, tiimin kanssa yhdessä opetellen. Sarjan päähenkilöt tuntuvat vähän kuin meidän kolmen yhteisiltä lapsilta, ainakin heissä on ripaus meistä jokaisesta. Olen kiitollinen, että olen saanut elämässäni kokea tällaisen luovan yhteyden, ja sen lisäksi vielä mahdollisuuden jakaa yhteinen visio ja tärkeältä tuntuva tarina yleisön kanssa.
Mikä näytelmä tai käsikirjoitus on tehnyt sinuun viime aikoina vaikutuksen?
Veera Tyhtilän kirjoittama näytelmä Ote melkein piti. Näytelmä oli tänä syksynä tamperelaisen Teatteri Siperian ohjelmistossa. Se teki minuun vaikutuksen antamalla realistisen kuvauksen lastensuojelun työntekijän ja kaltoin kohdellun lapsen suhteesta ja käsittelemällä auttamisen ja puuttumisen kompleksista teemaa. Näytelmä on yhteiskunnallisesti äärimmäisen kipeä ja tärkeä, ei lainkaan mustavalkoinen vaan terävänäköinen sekä uskottavan dialogin myötä valtavan kirkas kuvaus ihmisyydestä.
Käsikirjoittaja Samuel Kirkhope kysyy:
Onko sinun helppo kutsua itseäsi taiteilijaksi?
Ei. Mutta pyrin siihen ainakin omassa päässäni, koska se auttaa minua suhtautumaan itseeni arvostaen ja myötätuntoisesti. En ole kone, jonka pitäisi vain suorittaa ja olla kuin jonkinlainen ideaprintteri, vaan olen ihminen ja vieläpä taiteilija, joka tekee herkkää ja antautuvaa työtä ja tarvitsee siihen rauhaa ja hyvät olosuhteet.
Mikä sinua inspiroi tällä hetkellä?
Yksityiselämäni on lähivuosina ollut täynnä suuria tunteita. Myös maailmantilanne on dramaattinen. Varmaan siksi myös työn puolella inspiroi kaikki vavahduttava kuten rakkaus, syyllisyys, seksuaalisuus, naisten aggressio, isot elämänvalinnat ja identiteetin muodostuminen. Idealismi ja jonkin suuremman eteen taisteleminen. Luontosuhde. Toisaalta havaintoni ja näkökulmani isolta kuulostaviin teemoihin ovat yleensä ihmisläheisiä, lämpimiä ja välillä koomisen arkisia.
Oletko mukana kirjoittajayhteisöjen Käsikirjoittajien Killan / Tekstin toiminnassa? Mitä
yhteisön toiminta on tuonut sinulle?
Haluaisin olla enemmän mukana, sillä tapahtumatarjonta on todella mielenkiintoinen. Asun kuitenkin Tampereella ja harvoin tulee lähdettyä kirjoittajayhteisön toiminnan takia Helsinkiin, koska töiden ja opiskelujen takia joudun muutenkin matkustamaan paljon.
Joten hoi kaikki tamperelaiset kirjoittajat – saataisiinko järjestettyä jotain yhteisöllistä Tampereella?
Mikä auttaa jaksamaan ammatissa?
Selkeät työajat ja hyvä aikatauluttaminen. Omien rajojen opettelu, niiden tiedostaminen. Kollegat ja vertaistuki, yhdessä ideointi ja luominen.
Luulen kuitenkin, että suurin voima, joka minua auttaa jaksamaan, on kyky innostua uudestaan ja uudestaan. Välillä naurattaa, kun vaikka millaisten takaiskujen jälkeen taas hullu keksijä nostaa päätään ja olen täpinöissäni jostain uudesta tai vanhasta ideasta. Myös monitasoinen merkityksellisyyden kokemus tärkeiden aiheiden äärellä auttaa. Voin kokea sitä vain kirjoittaessa ja sen takia olen alun perin alkanutkin kirjoittaa.
Välillä tulevaisuutta ajatellessa pelottaa, että kuinka sitä jaksaa elää vuosikymmeniä taloudellisessa epävarmuudessa ja pitää varsinaisen kirjoittamistyön rinnalla huolta metatyöstä eli tulevan toimeentulon varmistamisesta. Se on rankkaa ja saa herättää epätoivoa ja turhautumista. Mutta sitten tulee niitä haltioitumisen hetkiä – toisinaan myös onnistumisen, jolloin nousee ilmaan pelkästä riemusta, että voi tehdä tätä työkseen.