Minä töissä: käsikirjoittaja Tuuli Kanervankallio
Tuuli Kanervakallio
Olen Tuuli Kanervankallio, elokuva- ja tv-käsikirjoittaja. Valmistuin Metropoliasta vuonna 2018 ja aloitin saman vuoden syksyllä Helsinki-filmissä, jossa työskentelin yli viisi vuotta in-house kirjoittajana. Pestini aikana kirjoitin kaksi elokuvaa, jaksoja trillerisarjoihin, kehittelin omia sarjakonseptejani sekä toimin dramaturgina muiden projekteissa. Olen kirjoittanut nyt Sylvi-palkintoehdokkaana olevan Prinsessa Pikkiriikki -elokuvan yhdessä alkuperäisteoksen kirjailijan Hannele Lampelan kanssa sekä toiminut jaksokirjoittajana BBC:n alkuperäissarjan suomalaisessa versiossa Sijainen (Elisa Viihde 2022) sekä syksyllä Elisa Viihteellä ja Ruudussa ilmestyvässä mysteeritrillerissä Jään vangit. Olen valmistunut viime vuonna kahdesta maineikkaasta kansainvälisestä sarjakirjoittamisen koulutuksesta, Serial Eyes -ohjelmasta Berliinistä ja Eureka Series -ohjelmasta Ranskan Lillestä.
Mitä on työpöydälläsi tällä hetkellä tai mikä teos saa ensi-iltansa piakkoin?
Koska olen vasta siirtynyt freelanceriksi, minulla on iso kasa kaikenlaisia raakileita ja repaleita työpöydälläni, joista kuitenkin viikko viikolta kehittyy selkeämpiä ja monitahoisempia kokonaisuuksia. Kehittelen useampaa sarjaprojektia, joista kaksi on optioitu Saksaan, sekä muutamaa elokuvaa. Siitä huolimatta, että aloitin vastikään puhtaalta pöydältä, on aivan ihana tajuta, että minulla on jo nyt monen monta projektia, joista olen tosi innoissani. Alkukehittely ja ideointi on aina hauskaa, mutta odotan myös malttamattomana, että pääsen siirtymään varsinaiseen kirjoitusvaiheeseen jonkun projektin kanssa.
Kerro viimeisimmästä teoksestasi.
Prinsessa Pikkiriikki kertoo viisivuotiaasta Pikkiriikistä, joka kuulee, että äidin sisuskaluissa majaileva pikkuveli aikoo muuttaa pian hänen huoneeseensa. Pikkiriikki karkaa naapuriin juuri muuttaneen Prinsessa Pöjöläisen kanssa etsimään parempaa kotilinnaa. Hylkäämisen pelko ja mustasukkaisuuden kanssa kipuilu on erityisen ajankohtainen aihe sisaruksia saaville lapsille, mutta huoli omasta rakastettavuudesta on kaiken ihmisyyden ytimessä ja siten samaistuttava ihan kaikille, niin lapsille kuin aikuisille. Elokuvan tärkeä sanoma onkin, ettei rakkaus jakamalla vähene.
Pikkiriikin maailma on avarakatseinen ja salliva. Se rikkoo stereotypioita prinsessoista ja tyttöydestä. Pikkiriikki ja hänen paras ystävänsä Pöjöläinen ovat rohkeita, tuhmuroivia ja kiukuttelevia. He rakastavat ruokaa sekä hienouksia. Tarinassa tyttöjen ei tarvitse olla kilttejä tai tottelevaisia, ja kuitenkin he saavat toteuttaa myös tyttöyttään ilman, että se olisi naivia tai typerää – päinvastoin. Pikkiriikin maailmassa glitter on valtaa!
Prinsessa Pikkiriikin kirjoittaminen oli aivan ihanaa ja älyttömän hauskaa. Rakastan lapsille kirjoittamista, koska dramaturgiassa saa käyttää leikin logiikkaa, ja leikki tuo realistiseenkin kerrontaan magiaa. Lapset eivät kysele samalla tavalla kuin aikuiset, miksi jokin asia tapahtuu. Jos leikkikruunun timantissa on yhtäkkiä pääprinsessan taika ja siten ratkaisu käsillä olevaan ongelmaan, se on aivan ymmärrettävää. Niinhän leikki toimii. Pankkikriisit ja hallituspäätökset toimivat sitten aivan toisella tavalla. Ehkä.
Hanne Lampelan Prinsessa Pikkiriikki -kirjojen kieli on niin rikasta ja kerronta hauskaa, että oli ihana aina palata niiden pariin etsimään Pikkiriikkimäisiä ratkaisuja, kun omassa kirjoittamisessa tuli suvanto. Ja oli myös upeaa saada työskennellä Hannelen kanssa, hän kun tuntee luomansa maailman paremmin kuin kukaan ja on kaiken lisäksi aivan huippu tyyppi!
Prosessin osittain absurdinkin hauskuuden tiivistää hyvin kohtaus eräästä iltapäivästä, kun pidimme ohjaaja Lauri Maijalan kanssa pitkän ja vakavan palaverin. Palaverin aihe oli taikakakan dramaturgia.
Tuomas Toivainen kysyy:
Millaisia tarinanrakentamisen keinoja/työkaluja käytät?
Aloitan yleensä idean jälkeen teemasta ja koen hyödylliseksi ajatella kaikkia henkilöhahmoja teeman kautta: miten he ilmentävät sarjan tai elokuvan teemallista ydinkysymystä, mikä on heidän vastauksensa ja näkökulmansa sekä minkälaista tarinaa se tuottaa.
Olen huomannut, että on hyödyllistä ottaa sisäinen kriitikko panttivangiksi ja lukita se mielen pommisuojaan, ettei se pääse moitteillaan tuhoamaan luovuutta heti alkuunsa. Minulle on tärkeää olla luova myös tarinanrakentamisen keinojen suhteen ja sukeltaa kuhunkin tarinaan juuri kuten kulloiseenkin juttuun on paras sukeltaa. Toisinaan henkilöhahmo alkaa pitää päässäni monologeja, välillä näen mielessäni selkeitä kohtauksia ja ryhdyn rakentamaan siltoja niiden väliin, ja joskus alan kuin matemaatikko tarkastella kaikkia käännekohtia lineaarisesti ja laskelmoiden. Silloin tällöin kriitikon latelemat kauheudet varotoimista huolimatta kantautuvat putkia pitkin kirjoituspöytäni ääreen, ja tarina menee solmuun. Tuolloin tapanani on kääntyä gurujen puoleen: katson leffan tai sarjan, jossa kohtaamani ongelma on osattu ratkaista nerokkaasti ja analysoin, miksi ratkaisu tuntuu hyvältä ja voisinko soveltaa sitä jollain tavalla omaan tarinaani.
Mistä pitäisi kirjoittaa enemmän tai mistä haluaisit itse kirjoittaa enemmän?
Olen pitkään pyrkinyt kirjoittamaan romanttisesta rakkaudesta välttäen perinteisiä romanttisia narratiiveja, jotka toistavat usein haitallisia trooppeja. Se on vaikea haaste, sillä tietyt kertomukset ovat kuin sisäänrakennettuja tarinan dramaturgiaan, joten koen, että jopa dramaturgista rakennetta pitäisi muuttaa tarinan muuttamiseksi. Tämä on aihe, jonka tutkimista jatkan useiden eri projektien kautta.
Haluaisin myös nähdä ja kirjoittaa enemmän monipuolisia työväenluokkaisia henkilöitä, joille luokka itsessään ja siitä pois pyrkiminen ei ole tarinan keskiössä. Minulle on joskus sanottu, että raha ei ole kiinnostava konflikti, mutta mielestäni tämä pätee vain henkilöhahmoihin, joiden elämään raha ja enemmänkin sen puute ei vaikuta. Koen että kotimaisissa sarjoissa, joissa tarinan keskiössä ei ole ammatti, henkilöt ovat usein automaattisesti korkeasti koulutettuja ja kuuluvat ylempään keskiluokkaan. Se ei kuitenkaan heijasta maailmaa kuten sen itse koen ja uskon, että myös monille katsojille olisi arvokasta nähdä myös toisenlaisia tarinoita.
Mistä päästäänkin hienolla sillalla seuraavaan kysymykseen – –
Mikä näytelmä tai käsikirjoitus on tehnyt sinuun viime aikoina vaikutuksen?
— Nimittäin uusista brittiläisissä komedioista löytyy toivomani kaltaista representaatiota. Esimerkiksi Kat Sadlerin BBC Three:lle luoma Such Brave Girls (Reippaat tytöt, katsottavissa Areenassa) sekä Sophie Willanin BBC Two:lle luoma komedia Alma’s Not Normal ovat mielestäni hyvin samastuttavia ja riemastuttavia kuvauksia kroonisesta rahapulasta, mahdollisuuksien puutteesta, ja periytyvistä traumoista. Molemmissa on käsitelty vakavia aiheita kuten vanhemman addiktiota, oman mielenterveyden haasteita, ja jopa itsemurhaa onnistuneesti komedian ja syvän inhimillisen samaistumisen kautta. Olen aina tosi vaikuttunut sarjoista, joissa käsitellään isoja ja synkkiäkin aiheita niin, että ne tarjoavat kurjuuden lisäämisen sijaan katarttisen tunteen naurun kautta.
Mikä sai sinut ryhtymään käsikirjoittajan uralle?
Jo lukiossa heti haudattuani näyttelijähaaveeni aloin pohtia kirjoittamista ammattina. Olen aina rakastanut tarinoita kaikissa muodoissaan ja minulla oli kova tarve päästä olemaan hetkeksi joku ihan toinen, tutkia ja ymmärtää maailmaa eri näkökulmista. Pian huomasin, että se onkin itselleni ominaisempaa kirjoittamisen kuin näyttelemisen kautta. Matka tähän pisteeseen oli kuitenkin pitkä ja harhaileva. Sukuuni ei kuulu ammattitaiteilijoita, enkä tule akateemisesta perheestä, joten minulla kesti pitkään ymmärtää mitkä olisivat vaihtoehtoni ammatiksi ja mahdolliset reitit siihen. En pitkään edes huomioinut käsikirjottamista vaihtoehtona. Taisin olla Oriveden opistossa opiskelemassa luovaa kirjoittamista, kun draamapajassa vasta oivalsin, että näytelmäkirjailijan lisäksi myös käsikirjoittajan ammattiin olisi mahdollista opiskella ja laitoin hakemuksen Metropoliaan.
Mikä auttaa jaksamaan ammatissa?
Kollegoiden tuki ja kannustus. Kansainvälisten kirjoittajakoulutusten ja työpajojen kautta olen saanut upean verkoston käsikirjoittajaystäviä eri puolilla maailmaa. Vaihdan kirjoituskuulumisia säännöllisesti ihmisten kanssa, jotka työskentelevät esimerkiksi eri puolilla Eurooppaa, Kanadassa, Intiassa, ja Kolumbiassa, ja sitä kautta kuulen käsikirjoittajien arjesta toisissa maissa. Se auttaa myös ymmärtämään alaa kokonaisvaltaisemmin. Kun koen vihdoin kuuluvani alalla yhteisöön, myös huijarisyndrooma on helpottanut. Kollegoilta saatu kannustus on parantanut ammatillista itsetuntoani valtavasti. Ennen kauhistuttaneet verkostointitapahtumat kansainvälisillä festareilla ovatkin nyt ihania jälleennäkemisen hetkiä. Voin luottaa siihen, että minulla on aina luotettavia ihmisiä ympärilläni, joilta voin kysyä neuvoa niin sopimuksia, hakemuksia, kuin vaikka tietynlaisen kohtauksen kirjoittamista koskien – ihmisiä, jotka ovat valmiita lukemaan tekstejäni, antamaan kommentteja ja tekemään kielellisiä korjauksia. Ammatissa, joka on täynnä pettymyksiä ja torjuntoja, joita vain kollegat voivat täysin ymmärtää, on erityisen tärkeää kannustaa kirjoittajia ympärillään ja juhlia heidän onnistumisiaan kilpailuasetelman luomisen sijaan.