Minä töissä: näytelmäkirjailija Okko Leo
- näytelmäkirjailija ja dramaturgi
- kirjoittanut noin 20 näytelmää
- viimeisin kantaesitetty näytelmä HKT:n Studio Pasilassa meemiosakkeita ja kryptotaloutta käsittelevä Ape Army, jonka ohjasi Tuomas Rinta-Panttila
- tunnettu myös mm. työelämää käsittelevästä trilogiastaan, johon kuuluu esikoisnäytelmä Kenttä, Orkesteri ja Ateria
- kirjoittanut myös kuunnelmia ja haluaisi kirjoittaa niitä lisää
- Leo kirjoittaa lisäksi myös jonkin verran ryhmässä, minkä hän kokee hyvin kiinnostavana työtapana ja jota suosittelee kaikkia kokeilemaan, jos vähänkin tuntuu siltä.
“Ryhmässä kirjoittaminen ei ole yksintyöskentelyä vaivattomampaa, mutta se tuottaa arvatenkin moniäänisyyttä varsinkin aiheen käsittelyyn sekä nopeuttaa kirjoitusprosessin alkuun kuuluvaa epävarmaa hapuilua aiheen parissa. Kirjailijan työ on yksinäistä pakertamista ja aiheen kanssa olemista vuodesta toiseen, joten ryhmässä kirjoittaminen tuo tähän mukavaa vaihtelua.”
Mitä on työpöydälläsi tällä hetkellä?
Tällä hetkellä työstä useampaa aihetta, jotka ovat eri kohdissa. Ne ovat kuitenkin sen verran intiimissä vaiheessa, etten uskalla tässä puhua niistä yhtään mitään.
Kerro viimeisimmästä teoksestasi.
Viimeisin työni on Turisti, joka on sieninäytelmä. Se sai innoituksensa Vladimir Solouhinin esseistisestä sienikirjasta Kolmas metsästys. Olin haaveillut sen pohjalta kirjoittavani jonkinlaisen teoksen jo kymmenisen vuotta sitten, mutta sienet eivät olleet siihen aikaan mikään kuuma aihe, enkä saanut teattereissa idealle vastakaikua muuta kuin hiljaisuuden.
Muutama vuosi sitten mainitsin sivulauseessa Otso Kautolle haaveestani kirjoittaa poliittinen sieninäytelmä ja hän kiinnostui jutusta heti. Valitettavasti TTT:n johtajavaihdoksen myötä tämä oli yksi niistä näytelmistä, jotka sitten peruttiin. Onneksi se julkaistiin kirjana kesällä 2024.
Kirjoitin näytelmää noin kaksi vuotta ja prosessi vaiherikas. Sain työskennellä melko lailla ihanteellisissa olosuhteissa ilman painetta, mikä tarkoitti että näytelmän muoto ja kieli kutoi vapaasti itse itseään ja uskalsin astua maailmaan, joka oli minulle uusi ja vieras. Näytelmään suunnittelemani visiot ja rakenne muuttui pitkin matkaa ja ”henkilöt” pettivät minut heti alkuunsa ja käyttäytyivät miten tahtoivat.
Paras olosuhde työskentelylle on kirjoittaa kun ei hallitse, mutta tiedostamaton hallitsee kirjoittamista. Olen aina ollut vahvassa suhteessa nimenomaan kieleen ja tämän näytelmän kohdalla tuntui, että tämä kysymys saavutti jonkinlaisen päätepisteen. Turisti-näytelmän kieli on synteettistä kieltä, mutta sitä on mahdollista kuitenkin ymmärtää.
Mikä näytelmä tai käsikirjoitus on tehnyt sinuun viime aikoina vaikutuksen?
Luin juuri Kati Kaartisen Poikakoodin, joka on niin upea teksti. Itse esitys TTT:llä taisi jäädä valitettavasti koronan varjoon. Poikakoodin dialogi on käsittämättömän hienoa ja tapa, jolla Kati käsittelee aihetta on ilmiömäisen tarkka. Ja se tunteen kuljetus alatekstissä! Toinen näytelmä, joka heti nousee tässä heti mieleen on Taija Helmisen Onnellista on olla onnellinen -näytelmä ja sen pohjalta kirjoitettu kuunnelma, johon tutustuin muutama viikko sitten. Taijan runollinen ja rohkea kieli, jolla hän tavoittaa ITE-taiteilijan Elis Sinistön kantaman maailman kauneuden ja lempeän ehdottomuuden on huikea. Tässä maailmanpoliittisessa tilanteessa tämä näytelmä tuntuu nyt erityisen arvokkaalta jalokiveltä.
Mistä pitäisi kirjoittaa enemmän tai mistä haluaisit itse kirjoittaa enemmän?
Tuntuu, että nykyiset leikkaukset ja kulttuurivihamielinen ympäristö ovat ajaneet osan teattereista siilipuolustusasemaan, mikä näkyy ohjelmiston konservatiivisuudessa ja haluttomuudessa ottaa taiteellisia riskejä. Sen sijaan teatterit ja ryhmät, jotka eivät näin tee, näyttävät pärjäävän mainiosti ja synnyttävät jotakin uutta ja ainutlaatuista.
Taiteen olemassaolon todellinen merkitys ei palaudu mielenterveyteen, lapsiin ja nuoriin, ei ruokaravintoloiden myynnin kasvuun, vientiin tai mihinkään muuhun ulkotaiteellisen ihanaan ja hyvään. Tämä on tietysti kulttuurin parissa työskenteleville itsestään selvyys, mutta ei niinkään taiteen ulkopuolisille toimijoille, varsinkaan politikoille. Taidetta on toki hyvä puolustaa talousargumentein, mutta harva tekee tai nauttii siitä tästä syystä. Taidetta ei ole keksitty parantamaan Suomen talousvaje, vaan hyödyt tulevat itsestään kun taiteeseen investoidaan. Nähtävästi me taiteilijat emme ole onnistuneet perustelemaan taiteen itseisarvon merkitystä niin, että se olisi kuultu tai se käsitettäisiin. Tästä syystä me olemme myös osasyyllisiä nykyiseen kulttuurivihamieliseen ilmapiiriin. Me emme ole jokin ulkopuolinen yhteisö, jolle asiat vain tapahtuvat vaan ihmisryhmä, jolla on poikkeuksellisen paljon kulttuurillista valtaa vaikuttaa todellisuuteen. Samoin me olemme osasyyllisiä ihmisyhteisöämme piinaavaan polarisaatioon, mikä tuntuu paradoksaaliselta, kun yksi teatteritaiteen tehtävä on juuri yhteisön vahvistaminen.
Koen, että me olemme sulkeneet silmämme osasta yhteiskunnallista keskustelusta ja tässä teatterin ikiaikaisen paikan on ottanut joku tai jotkin muut. Samaan aikaan teatteritalot ilmoittavat, että tekevät pesäeroa kaikkeen poliittiseen vältellen yhteiskunnallisesti vaarallisia aiheita, mikä jo itsessään on hyvin poliittinen kannanotto. Nyt sitten, tänään tässä ja nyt, me taiteilijat ja kulttuurikenttä on uhripositiossaan järkyttynyt ja ihmeissään, että miten tässä näin kävikään, vaikka kehitys oli nähtävissä jo vuosia sitten. Tämä kaikki jo tapahtui silmiemme edessä Unkarissa ja Puolassa ja on osa eurooppalaista ilmiötä, mutta kukaan ei halunnut ajatella, että näin voisi tapahtua meillä Suomessa. Siksi meidän näytelmäkirjailijoiden on yritettävä katsoa kohti tulevaa, eikä toistaa sitä mikä on jo näkyvillä. Jokainen näytelmäkirjailija kirjoittaa tietenkin siitä aiheesta, minkä kokee itse tärkeäksi ja sillä, mitä kirjoitetaan, on merkitystä.
Taija Helminen kysyy:
Missä ja miten haistat näytelmän aiheen? Millaisia ovat näytelmiesi alkupisteet, syötteet?
Näytelmien aiheen löytymiseen liittyy usein jokin havainto ja sitä seuraava tunne tai kaninkolo, jonka kautta aukeaa jonkinlainen alitajuinen tunnistaminen. Aihe alkaa ikään kuin hohtamaan minulle ja se on kaikkialla. Tämä tunnistaminen assosioi voimakkaasti ja jokin minussa alkaa kirjoittamaan tätä maailmaa ulos. Yritän harvoin hallita kokonaisuutta vaan aloitan alusta ja etenen kohti viimeistä kohtausta tai loppua, vaikkakin joskus työskentelen myös hallitummin synopsis-pohjalta. Yleensä kuitenkin käsitykseni kokonaisuudesta hahmottuu kirjoitusprosessissa aika myöhään. Vältän liian varhaista ”ymmärrystä” näytelmästä, koska pelkään sen heijastuvan kirjoittamiseen ja harhapolkujen häviämistä. Harhapolut ja ylipäätään kaikki se, mitä ei tiedä tai ymmärrä, mutta tuntuu voivat olla oleellisinta. Sitä vastoin liiat pitkälle viedyt hahmotelmat, suunnitelmat ja kuvitelmat siitä, miten tämä homma nyt tällä kertaa hoidetaan, ovat usein myrkkyä kirjoittamiselle. Vaikkakin rehellisyyden nimissä on tunnustettava, että olen nimenomaan alussa niin pulassa, että kaikki keinot, jotka vievät tekstiä eteenpäin otan kiitollisuudella käyttöön. Sanomattakin on selvää, että lukevan dramaturgin työ on myös minulle hyvin arvokasta.
Oletko mukana kirjoittajayhteisö Tekstin toiminnassa? Mitä yhteisön toiminta on tuonut sinulle?
Olen ollut mukana Tekstin toiminnassa melkein sen alkuajoista lähtien ja muutamia vuosia myös ydinryhmässä. Teksti on ja on ollut minulle hyvin merkittävä yhteisö. Minun on vaikea kuvitella kirjoittamista ilman läheisten kollegoiden tukea tai tietoa siitä, että apua on tarvittaessa saatavilla. Suomessa on mielestäni poikkeuksellisen moniäänisiä, lahjakkaita ja viisaita näytelmäkirjailijoita ja on etuoikeus saada olla osa tätä yhteisöä. Hyvin rajatut mahdollisuudet toteuttaa kutsumustaan näytelmäkirjailijana tai apuraha voisi kuvitella tuottavan äärimmäisen ikävää kilpailua ja mustaa kateutta, mutta näytelmäkirjailijayhteisö on 2000-luvun alkupuoliskolta lähtien ratkaissut asian toisin. Tästä esimerkkinä juuri Teksti-yhteisö, joka on kirjailijoiden luoma yhteisö.
Taiteessa kilpailu ei tuota hyvää taidetta vaan avoimuus, auttaminen ja jakaminen. Esityspaikan tai apurahan saa aina joku, ansiosta tai ansioitta, mutta kilpaileminen ei muuta tilannetta miksikään. Siksi äärimmäisen kilpailun sijasta äärimmäistä auttaminen on ainoa järkevä tapa toimia. Koko yhteisön etu on, että kollegan teksti on hyvä, koska ainoastaan hyvät tekstit synnyttävät ympärilleen loistavia tekstejä. Mielestäni tämä kollektiivinen havainto oli yksi iso syy myös suomalaisen näytelmän ”buumille” jokunen vuosi sitten. Tämähän ei ole tietenkään edustamani kirjailijasukupolven keksintö vaan samansuuntaiseen toimintaan ovat aikaisemmat näytelmäkirjailijat myös pyrkineet, tästä vaikkapa Ink co:ssa tehty uraauurtava työ. Muutos on hidasta.
Tässä yhteydessä tervehdin ilolla ja kunnioituksella uutta kirjoittajasukupolvea, ketään nyt erikseen mainitsematta vaan kaikki! Tyhmäkin näkee, että ollaan oleellisen äärellä. Näytelmäkirjailijoiden asema on ollut Minna Canthin ajoista lähtien huono, mutta nyt vaikuttaa siltä, että se on huonoin ikinä. Me olemme edelleen vailla eläke-, sairaus-, palkka- ja työttömyysturvaa, eikä se tunnu ketään kiinnostavan. Valitettavasti uusien kirjoittajien kohdalla suurin huoleni liittyy näihin kroonisiin leikkauksiin ja alati kutistuviin mahdollisuuksiin, joka voivat tuhota monen uuden näytelmäkirjailijan uran.
Näytelmäkirjailija elää ja kehittyy vain siten, että hänen näytelmiään tehdään ja siksi alalle tulleiden näytelmäkirjailijoiden tukeminen olisi tärkeää. Tästä syystä haluan kannustaa ja patistaa suomalaisia teattereita tilaamaan erityisesti uusien tekijöiden uusia tekstejä. Ainutlaatuisten, uusien kotimaisten näytelmien esittäminen on yksi suomalaisen teatterin keskeisistä tehtävistä ja myös velvollisuuksista, jota ei voi mennä pakoon kannattavuuslaskelmien ja katsojalukujen taakse. Teatteritalojen tehtävä on ottaa taiteellisia riskejä, ei vain pakonomaisesti varmistella sitä että ”lopputuote” on sitä mitä kuviteltu yleisöabstraktio haluaa.