Käsikirjoittaja, tutkija Kirsi Reinola: “Ekokriisin suhteen av-ala on kuin orkesteri Titanicin kannella: se soittaa rauhoittavaa musiikkia uppoamiseen asti”

(kuva: Antti Haanpää)
 

Kirsi Reinola on saanut päätökseen työnsä av-alan naisia nostaneessa, palkitussa Action!-hankkeessa, ja hän puuhaa parhaillaan Aalto-yliopistoon uutta dramaturgikoulutusta. Kaikkein eniten tutkija-kirjoittajaa kutkuttaa juuri nyt käsikirjoittaminen ekokriisin keskellä ja sen tutkiminen, mikä rooli tunteilla on käsikirjoittajan työssä. 

 

Kun käsikirjoittaja, tutkija Kirsi Reinola oli kahdeksanvuotias, hänen vanhempansa veivät hänet Espoossa sijaitsevaan Kino Tapiolaan katsomaan Akira Kurosawan elokuvan Dersu Uzala. Kurosawan neuvostoliittolaisen käsikirjoittaja Yuri Nagibinin kanssa kirjoittama elokuva kertoo venäläisen tutkimusmatkailija Vladimir Arsenyevin kohtaamisista paikallisten asukkaiden kanssa Sikhote-Alinin vuoristoseuduilla Venäjän kaukoidässä 1900-luvun alussa, ja se on puhuttu enimmäkseen venäjäksi ja mandariinikiinaksi. 

“Se ei ollut ollenkaan lastenelokuva. Vanhemmat varmaan ajattelivat, että minua sivistetään”, Reinola sanoo. 

Elokuva jätti häneen vahvan jäljen. 

“En muista juonta yhtään, enkä ole katsonut elokuvaa uudestaan, mutta muistan joitakin kohtauksia ja niissä olevan tunteen. Se teki muhun suuren, suuren vaikutuksen”, Reinola muistelee.  

Jo niihin aikoihin Reinola kirjoitti vimmatusti ja haaveili kirjoittajan ammatista. Koulukaverit kutsuivat häntä Kirsi Kunnakseksi, ja hänen aineitaan luettiin luokan edessä. Yhdessä vaiheessa, ehkä toisella luokalla, hän kirjoitti koulussa satuja, joiden lopussa joku aina kuoli. 

“Muistan sen elävästi, kun opettajani oli huolestunut siitä ja koulupäivän jälkeen hän oli kutsunut isäni ja äitini koululle. Olin yksin kolmen aikuisen kanssa luokassa: minä istuin pulpetissa, he seisoivat puoliympyrässä mun ympärillä ja tenttasivat ja tivasivat, että miksi, miksi kirjoitat tällaisia aineita, joissa joku kuolee? Olin aivan paniikissa kun huomasin, että aikuiset menee niin sekaisin jostain, mitä kirjoitan. Että mun sanoilla on oltava aivan valtava voima”, Reinola kertoo.  

Se oli varhainen opetus kirjoituksen synnyttämien tunteiden voimasta. Lähes viisikymmentä vuotta myöhemmin emootioiden ja kirjoittamisen suhde kutkuttaa Kirsi Reinolaa yhä. 

Tällä hetkellä Reinolan omin identiteetti on tutkija-kirjoittaja. Parhaillaan hän tekee käsikirjoittamisen taiteellista tutkimusta ja työstää Aalto-yliopistolla artikkelimuotoista väitöskirjaa. 

Hän tutkii käsikirjoittajan mielikuvitusta. Reinola on juuri nyt erityisen kiinnostunut siitä, miten emootiot vaikuttavat kirjoittamiseen ja miten empatia voi auttaa käsikirjoittajan mielikuvitusta. Reinolan väitös tutkii sitä, miten käsikirjoittaja voi käyttää esteitä ja rajoitteita kirjoittamisen apuvälineenä. Käytännössä se voi tarkoittaa esimerkiksi sitä, että käsikirjoittaja pysäyttää oman ajatusprosessinsa sen pohtimiseen, mitä kaikkea hänen kirjoittamansa henkilö voisi tilanteessa tuntea tai tehdä.

“Ettei sitä pikakirjoita, tai ole omien tiedostamattomien ennakkoluulojensa vanki, vaan hakee vaihtoehtoja. Jos harjoittaa itsemyötätuntoa ja empatiaa henkilöitä kohtaan, se voisi olla tapa päästä syvemmälle”, Reinola hahmottelee.

Työ empatian parissa on vasta alussa: parhaillaan Reinola lukee esimerkiksi neurotieteellistä tutkimusta emootioista. Taiteellista tutkimuksesta tekee se, että hän soveltaa teoreettista lukemaansa omaan kirjoittamiseensa ja muiden teksteihin. Reinola odottaa innostuneena mikrofenomenologian kurssia: siellä opitaan menetelmä, jossa yritetään selvittää itseltä tai toiselta, mitä tämä hetki sitten ajatellessaan itsekin huomaamattaan ajatteli.  

 

Kirsi Reinola on kulkenut monipolvisen matkan nykyiseen rooliinsa. 

Hän haki elokuvakouluun ohjaaja-käsikirjoittajalinjalle kirjoitusinnostuksen lisäksi sen vuoksi, että oli isänsä esimerkistä harrastanut valokuvausta nuorelta iältä. Ruotsissa kansankorkeakoulussa näyttelijäntyön opinnoissa vietetyn vuoden aikana Reinola kiinnostui draamasta. Elokuvakoulu yhdisti kolme intohimoa. Opinnot tulivat tehtyä, mutta lopputyö jäikin roikkumaan. 

Pitkään Reinola piti tärkeimpinä töinään helsinkiläiselle KokoTeatterille 2000-luvun alkuvuosina ohjaamiaan ja tuottamiaan esityksiä. 

“Tein vähän vastavirtaan uivia juttuja, en koskaan pertsaa eli perusteatteria.”

Sieltä Reinola jatkoi taidealan järjestöihin: AV-arkin ja Teatterikeskuksen toiminnanjohtajaksi ja Esitystaiteen keskuksen suunnittelijaksi. Tehtäviin vei yhdistelmä omaa hakeutumista, muiden pyyntöjä, sattumaa ja pakkoa. Järjestötyöstä sai kuukausipalkkaa, joka turvasi lapsen kasvattamisen yksin. 

Punaisena lankana kaikessa Reinolan tekemisessä on ollut kirjoittaminen. 

“Olen kirjoittanut elokuvaa, artikkeleita, proosaesseitä, näytelmiä, tiedotteita, kannanottoja, toimintakertomuksia, apurahahakemuksia ja viimeisimpänä tieteellistä artikkelia”, Reinola listaa. 

Reinola on ollut aktiivinen järjestöissä myös omalla ajallaan: hän toimi vuosia Käsikirjoittajien killan jäsenenä, varapuheenjohtajana ja puheenjohtajana, ja hän on istunut niin Teatteri-lehden, Suomen Teatterijärjestöjen Keskusliiton ja Teatterin tiedotuskeskuksen hallituksessa, toiminut Elokuva-alan tasavertaisuusfoorumissa ja muissa elokuva-alan yhteistyöelimissä sekä osallistunut tämän vuoden elokuva-Sylvin esiraatiin.  

“Jotenkin käsi ei vain pysy alhaalla, kun hallitusjäseniä kysytään. Vaikka kuinka toisella kädellä koittaisin pidellä, ei vain pysy”, Reinola sanoo, pieni hymyn vilahdus suupielissä. 

Viimeksi hän innostui, kun käsikirjoittaja Anna Ruohonen kertoi käynnistävänsä ekokriisikeskusteluryhmää käsikirjoittajille. 

“Hyppäsin mukaan kiljuen. Kun olen tällainen järjestöhai, sanoin että voin hoitaa ilmoittautumiset ja meilihommat. Ekokriisistä puhuminen on vaikeaa, kun se tapahtuu hitaasti, sitä ei ehdi havainnoida: et voi kirjoittaa siitä draamaa. Kerhossa on tarkoitus pohtia, miten käsitellä näitä asioita, niin ettei olisi osoitteleva tai saarnaava”, Reinola kertoo.   

 

Tutkija-kirjoittajaksi Reinola päätyi, kun hän kuutisen vuotta sitten palasi tekemään korkeakouluvuosina kesken jääneen lopputyön pois tieltä. 

“Suoritin neljässä kuukaudessa niin BA- kuin MA-lopputyöt käsikirjoittamisesta. Tein myös Turun yliopistoon laajan sivuainekokonaisuuden tulevaisuudentutkimusta, ja MA-lopputyöhön sovelsin sieltä löytämääni skenaariomenetelmää. Se oli hauskaa leikkiä. Innostuin, valmistuin ja hain saman tien tohtoriopintoihin”, Reinola kertoo. 

Väitöskirjan ensimmäinen tieteellinen artikkeli ilmestyy Journal of Scandinavian Cinema -lehdessä tänä syksynä. Siinä Reinola pyrki selvittämään, millaisia tunteita naisiin kohdistuvien raakojen väkivaltakohtausten tekeminen: esimerkiksi kirjoittaminen, äänittäminen tai puvustaminen oli herättänyt av-ammattilaisissa. Haastattelutukimuksen tulos oli outo: ihmiset eivät muistaneet sen kummemmin tunteneensa mitään, ja se herättikin osaltaan Reinolan pohtimaan empatian tarvetta tutkimuksessaan.  

Reinolaa kiinnosti myös se, miksi tietynlaiset naisiin kohdistuvat väkivaltakohtaukset toistuvat: kuka siitä päättää? Todellisuutta ne eivät ainakaan kuvaa, hän painottaa. Suomessa naisen on hyvinkin turvallista kulkea. 

“Päätöksentekoa ei löytynyt mistään. Rahoittajat kieltäytyivät osallistumasta tutkimukseen: he sanoivat, että eivät voi ottaa kantaa, koska eivät tee sisällöllisiä päätöksiä. Käsikirjoittajat taas sanoivat, että naisen kuollut ruumis rannalla on ollut siellä jo kauan ennen kuin he ovat tulleet kehiin.” 

 

Reinola on miettinyt audiovisuaalisen alan suhdetta naisiin muutenkin kuin sisältöjen väkivallan kautta. 

Viimeiset kolme vuotta hän veti EU-rahoitteista Action!-hanketta, jonka tarkoituksena oli auttaa av-alan naisia kiinni työelämään. Hanke sai elokuussa Audiovisuaalisen alan tekijöiden Avate-järjestön jakaman Soihdunkantaja-palkinnon.

Hankkeen taustalla oli havainto, että vaikka alalle koulutetaan yhtä paljon miehiä ja naisia, koulun jälkeen jopa puolet naisista tippuu: he eivät koskaan työllisty alalle, tai jättäytyvät pian pois. 

“Etsimme vastauksia siihen, mistä tämä johtuu. Halusimme myös ratkaisuja, miten naiset saisi takaisin alalle”, Reinola kertoo. 

Hankkeen puitteissa järjestettiin koulutuksia, seminaareja ja tapaamisia, joista moni liittyi ammattitaidon päivittämiseen. Ne olivat pidettyjä. Yksi hankkeen keskeisistä havainnoista oli, että alalta puuttuu täydennyskoulutus lähes kokonaan, ja tällä hetkellä Reinola suunnitteleekin Aalto-yliopistoon uutta elokuva- ja tv-alan dramaturgin erikoistumiskoulutusohjelmaa alalla jo toimiville ammattilaisille. 

Toinen lopputulema oli, että alalle jaettavan julkisen rahan sukupuolivaikutuksia pitäisi seurata. 

“Silloin pystyisi suoraan osoittamaan epäkohtia. Teatteripuolella Teatterin tiedotuskeskus kerää todella hyvät tilastot esimerkiksi katsojamääristä ja henkilökunnan palkasta sukupuolittain. Samanlainen tilasto olisi täysin mahdollista saada tälle alalle, kun vain ministeriö vaatisi tilastot eri toimijoilta, eli käytännössä lähinnä Yleltä ja Elokuvasäätiöltä”, Reinola sanoo. 

Vaatimus ei ole uusi. 

“Tästä on puhuttu varmasti kymmenen vuotta”, Reinola sanoo. 

Itse Reinola vakuuttui hankkeen aikana eniten naisten keskinäisen solidaarisuuden tarpeesta. 

“Alan naisverkoston perustaminen olisi äärimmäisen tärkeää.”

Hänelle suurin yllätys oli se, miten vanhakantaista ajattelu av-alalla on. 

“Ollaan tasa-arvoasioissa valovuosia jäljellä muuta yhteiskuntaa. Sain myös itseni kiinni tällaisesta ajattelusta. Tavat toimia ovat niin sinnikkäästi alitajunnassa, että eivät ne parilla seminaarilla muutu, tai kirjoittamalla pamfletteja. ” 

Millaisia muutoksia pitäisi tapahtua, jotta naiset palaisivat alalle? 

“Feministinen liike on saanut aikaiseksi muutosta mutta se on pitkää, sitkeää ja jatkuvaa työtä, josta ei saa herpaantua hetkeksikään. Yksi hyvä esimerkki on Sonya Lindforsin ja Olga Palon tiedostamattomia oletuksia avaava koulutus, joka paljastaa omat ajatusvinoumat. Sellaista kurssia pitäisi järjestää kaiken aikaa ja kaikille”, Reinola pohtii. 

Itse Reinola kokee toistaiseksi tehneensä tehtävänsä alan sukupuolikysymykseen liittyen. 

Hänen on siksi aika palata sinne, mistä kaikki alkoi: elokuvaan, käsikirjoittamiseen ja tunteisiin. 


Kirsi Reinola

  • Tunnetaan tutkijana, käsikirjoittajana, teatteriohjaajana ja -tuottajana sekä taidealan järjestörooleista. 

  • Tekee parhaillaan väitöskirjaa Aalto-yliopiston elokuvataiteen laitoksella ja suunnittelee elokuva- ja tv-dramaturgin erikoistumiskoulutusohjelmaa. 

  • Veti av-alan tasa-arvoa käsittelevää Action!-hanketta kolmen vuoden ajan. 

  • Toiminut Käsikirjoittajien killan puheenjohtajana, AV-arkin ja Teatterikeskuksen toiminnanjohtajana, strategina ja suunnittelijana Esitystaiteen keskukselle ja muille kulttuurialan organisaatioille ja istunut tämän vuoden Sylvi-palkinnon raadissa. 


Kirsi Reinola...

… Alan epäkohdista

“Käsikirjoittajiin liittyen tärkein ongelma on, että roolia ja ammattia ei alalla ymmärretä, ja se on eräs syy siihen, miksi sitä ei arvosteta. Ajatellaan, että kaikkihan osaa kirjoittaa. Käsikirjoituksen teosluonnetta ei hahmoteta. Törmäsin kauhukseni elokuvataiteen laitoksella siihen, että eräs lopputyöntekijä oli sitä mieltä, että ohjaaja luo koko teoksen. Kun käsikirjoittajahan sen maailman luo: henkilön, tapahtumat, juonet, teeman, kokonaisuuden! Ohjaaja tekee siitä tulkinnan, mutta maailma on käsikirjoittajan luoma. Ymmärtämättömyyden seurauksena arvosteluissa ja nostoissa ei mainita käsikirjoittajaa, tiedottaminen ja julkisuus on täysin ohjaajavetoista. Nämä asenteet näkyvät myös palkkauksessa erityisesti pitkän elokuvan puolella.”

 

… Vaikutuksen tehneistä suomalaisista käsikirjoituksista

“Minuun tekee vaikutuksen omintakeisuus ja omaäänisyys. Se vaatii uskallusta ja rohkeutta, että luottaa omaan työhönsä ja sen arvoon. Yksi esimerkki on Leea Klemolan ja Kaarina Hazardin draamasarja Myrskyn jälkeen, joka tuli jo aika monta vuotta sitten Yleltä. Melkein kaikki, mikä on tullut Q-teatterista ja sen tekijöiden tuutista viime vuosikymmeninä on kiinnostavaa. Lähtien (Elina Knihtilän, Mari Perankosken, Jani Volasen, Kari-Pekka Toivosen, Pirkka-Pekka Peteliuksen ja Pirjo Lonkan käsikirjoittamasta) tv-sarja Ranuan kummeista, Jani Volasen ja Tommi Korpelan kirjoittamaan Ihmebantuun ja samojen tekijöiden M/s Romanticiin. Odotan nyt kovasti Volasen Munkkivuorta. 

Viime vuosina on tehty hienoja dokkareita: esimerkiksi Susanna Helken Markku Heikkisen kanssa kirjoittama Armotonta menoa ja Leena Kilpeläisen Maija Isola ovat mahtavia teoksia.” 

 

… Tämän hetken kiinnostuksistaan

“Olen kiinnostunut siitä, miten käsittelemme ekokriisiä meidän tuotannoissamme. Kriisitietoisuudesta ei paljoa näy vielä: av-ala on kuin se kuuluisa orkesteri Titanicin kannella, joka soittaa rauhoittavaa musiikkia uppoamiseen asti. Olen myös kiinnostunut ihmisen lisääntyneestä itsekkyydestä, narsismista ja jopa psykopatiasta, ja miten se vaikuttaa äärimmäisen tuhoavasti ympäristöönsä. Tästä hieno esimerkki on tv-sarja The Assassination of Gianni Versace. Sarja paljastaa jakso jaksolta, miten psykopaatti on päässyt syntymään. Sarja on minusta saanut ihan liian vähän huomiota. Kolmas kiinnostuksen kohde on laatuscifi, se on innostanut siitä lähtien, kun noin kahdeksan vuotta sitten aloin opiskella tulevaisuudentutkimusta. Odotan kovasti Ilja Rautsin dramatisointia Emmi Itärannan Veden vartijasta. Minulla on itsellä yksi scifi-leffa pöytälaatikossa odottamassa, ehkä sen voisi nyt ottaa esiin.” 

 
Teksti: Kati Pietarinen