Näytelmäkirjailija ja dramaturgi Seppo Parkkinen: ”Olen maksimalisti – kiinnostukseni isoihin muotoihin ja moniaineksisuuteen sekä moniäänisyyteen on vuosien varrella voimistunut”

Puheenvuoro esittää radikaalia luentaa eräästä tunnetusta klassikosta.

Näytelmäkirjailija ja dramaturgi Seppo Parkkiselta kuullaan perjantaina puheenvuoro ”Välimatkaa, materiaalisuutta, aikaa – puheenvuoro keveydestä” Kotimaisen näytelmän festivaalilla. Parkkinen on toiminut myös tämän vuoden Lea-palkinnon esiraadissa. Sunklon haastattelussa hän pohtii, millaisen kattauksen viime vuoden kantaesitykset muodostavat. Näytelmäkirjailijan kiireiseen arkeen on kuulunut myös omaa taiteellista työskentelyä muun muassa turkulaisen Kolmas Tila -kollektiivin esitysten parissa sekä opettajantöitä Taideyliopiston Teatterikorkeakoulussa.

 

Kotimaisen näytelmän festivaali eli KNF alkaa tämän viikon torstaina ja jatkuu aina lauantaihin saakka. Käsillä olevan festivaalin teemana on keveys, joka kulkee punaisena lankana ohjelmiston läpi. Näytelmäkirjallisuudelle omistetulla festivaalilla kuullaan myös näytelmäkirjailija ja dramaturgi Seppo Parkkisen puheenvuoro: Välimatkaa, materiaalisuutta, aikaa – puheenvuoro keveydestä.

 

– Kun minua pyydettiin puhujaksi KNF:lle, reagoin heti festivaalin keveysteemaan. Se on tosi hyvä ja olennainen. Koen sen olevan kirjoittamisen, aineiston käsittelemisen ja materiaalin kanssa työskentelemisen yksi avainsana: millaista muotoa kohti pyritään? Ymmärrän keveyden lähtökohdaksi esimerkiksi avoimuuden, vapauden, aineiston ensisijaisuuden ja siihen luottamisen materiaalista riippumatta. Keveyteen liittyy vapaa liike henkisenä ja jopa fyysisenä liikkumatilana.

 

Parkkinen on innoissaan festivaaliohjelmistosta ja erityisesti siitä, että yleisö pääsee kuulemaan uusia tekstejä tapahtumassa. Omasta puheenvuorostaan Parkkinen ei halua sen enempää kertoa ennakkoon vaan tyytyy raottamaan kysymyksenasettelua:

 

– Puheenvuoro on näytelmäkirjailijan työstä ja työtavoista. Se on henkilökohtainen ja taidefilosofinen. Lisäksi lähestytään mahdollisuutta lukea eräs klassikko radikaalisti uudella tavalla.

 

Puheenvuoron sisältöä pääsee seuraamaan festivaalin perjantaipäivänä.

 

 

Suomalainen näytelmä on monimuotoinen

 

Tänä vuonna Lea-esiraadin muodostivat Seppo Parkkisen kanssa näytelmäkirjailija ja dramaturgi Taija Helminen ja ohjaaja Anne Rautiainen. Parkkiselle Lea-palkinnon esiraadissa toimiminen oli mielenkiintoinen kokemus, koska luettavana oli suuri otos kotimaisen kantaesityksensä saaneita näytelmätekstejä. Kuitenkin ajatus yksittäisen teoksen palkitsemisesta tuntuu Parkkisesta hankalalta.

 

– Ajattelen, että nykynäytelmä on niin moninainen ja monenlainen, että vertaileminen ja jonkun teoksen asettaminen toisen edelle on lähtökohtaisesti mahdotonta. Mitä me katsomme ja arvioimme hyvin erityyppisissä teksteissä? Kysymys kriteereistä on ikuisuuskysymys. Kolmihenkisessä raadissa jokainen katsoo teoksia omista lähtökohdistaan käsin. Halusin kuitenkin lähteä mukaan raadin toimintaan, koska on kiinnostavaa päästä lukemaan tällainen otos näytelmätekstejä ja näkemään, mistä kirjoitetaan ja millä tavoin. Millaisen kuvan tekstit antavat yhteiskunnasta, kirjoittajastaan, teatterista ja näyttämöllisestä ajattelusta?

 

Parkkinen ei koe voivansa nostaa mitään yksittäistä aihetta, josta erityisesti kirjoitettaisiin Suomen teatterinäyttämöille. Raatilaiselle tuli voimakas kokemus näytelmän moninaisuudesta: miten monin eri tavoin näyttämöä sekä näytelmäkirjallisuuden muotoja voidaan lähestyä. Lajien kirjo oli huomattava aina musiikkinäytelmästä lastennäytelmään sekä esityskäsikirjoituksesta draamalliseen näytelmätekstiin.

 

– Minusta tuntuu, että teattereiden ohjelmistopolitiikka on vaikuttanut tiettyjen tekstien päätymiseen näyttämölle. Tällaisissa teoksissa käsitellään usein Suomeen ja omaan lähialueeseen sijoittuvia aiheita ja historiaa. Toisaalta myös musiikkinäytelmät kiinnostavat teattereita.

 

Parkkisen mukaan myös teosten suhde kieleen oli kiinnostavan varioituvaa. Hänen mukaansa kielen tärkeys sekä tapa hahmottaa ja rakentaa dramaturgiaa teksteissä kertoo paljon myös näytelmäkirjailijan tavasta tehdä taiteellista työtään.

 

Lea-palkintofinaaliin päätyi lopulta viisi finalistia: Johanna Freundlichin 1000 paperista kurkea, Veikko Nuutisen Vanhempainilta, Veikka Heinosen Kaksi sisarta, Liila Jokelinin Action Hero ja E. L. Karhun Eriopis. Parkkisen mukaan raadissa oli vahvasti mukana ajatus siitä, että ”mieluummin enemmän kuin vähemmän”.

 

–  Mielestäni on ilahduttavaa, että finalistinäytelmät edustavat monimuotoisuutta. Ne ovat erilaisia niin lajiltaan kuin tyyliltään. Kaikki finalistit herättivät lukiessa erityistä mielenkiintoa etenkin siitä näkökulmasta, miten ne olivat käsitelleet omia sisältöjään.

 

Esiraadin nimeämästä viidestä finalistista voittajan valitsee Teatterin tiedotuskeskuksen johtaja Linnea Stara kolmas päivä marraskuuta Kotimaisen näytelmän festivaalilla.

 

– Haluan lopuksi korostaa, etten ajattele, että tietty draama tai draamallisuus olisi ikään kuin synonyymi ”hyvälle” näytelmälle tai tekstille. On ennen kaikkea kiinnostavaa, miten näytelmän sanan alle voidaan mahduttaa niin runsas kattaus erilaisia tekstejä ja näytelmäkirjailijoita.

"Raumzeitissa" Katja Küttner esitti Liisi Oterman tutkimusapulaista Anja Pohjanheimoa. (Kuva: Robert Seger)

Uusien tekijöiden kanssa Taideyliopistossa

 

Seppo Parkkinen on toiminut tuntiopettajana yhtäjaksoisesti Taideyliopiston Teatterikorkeakoulussa vuoden 2012 syksystä lähtien. Vuodesta 2022 Parkkinen on toiminut Teatterikorkeakoulussa taideopettajana, joka on nimitys pitkään talossa opettaneille, vakituisessa työsuhteessa oleville tuntiopettajille.

 

– Tällä viikolla alan opettaa kolmannen vuosikurssin ohjaajille ja dramaturgeille kurssia, jonka aiheena on kompositio, rakenteellisuus ja teosmuoto.

 

Parkkiselle opettaminen on ollut erittäin tärkeä kokemus. Pääsääntöisesti Parkkinen on opettanut dramaturgiaa ohjaajien ja dramaturgien vuosikurssilaisille, mutta myös muille talon opiskelijoille.

 

– Olen oppinut tuntemaan tänä aikana paljon uusia tekijöitä. Monet yhteistyökumppanit ovat tulleet koulun kautta, mikä on tosi hienoa. Opettaminen on myös terveellistä. Se on energisoivaa, koska opettaminen perustuu vuorovaikutukseen, keskusteluun ja ajatusten vaihtoon. Siitä saa valtavan paljon, vaikka jokainen tilanne on vaativa. Työssäni olen nähnyt myös suuren määrän esityksiä: mitä uudet tekijät tekevät kouluaikana ja mikä heitä kiinnostaa. Tätä kokemusta ei voi korvata millään.

 

Parkkinen iloitsee eturivin paikastaan seurata uusia tekijöitä ja kokee sen myös vaikuttaneen hänen paljon. Parkkinen toteaa, että on oppinut suhtautumaan omaan työhönsä ja tekotapoihinsa rennommin ja vapaammin – löytänyt niihin keveyttä. Pedanttiseen tarkkuuteen taipuva Parkkinen kokee tulleensa vapautuneemmaksi vuosien kuluessa.

 

– Suorastaan kliseenomaisesti on sanottava, että olen oppinut itse valtavasti opetustyössä, jossa olen joutunut paneutumaan aina uusiin asioihin. Olen oppinut myös paljon ihmisten työskentelytavoista ja vuorovaikutuksesta sekä näkökulmista asioihin. On vain pyrittävä olemaan avoimena jatkuvasti.

 

 

Turkulainen Kolmas Tila

 

Parkkisen syksyyn kuuluu opetustyön lisäksi omaa taiteellista työskentelyä turkulaisen teatteri Kolmannen Tilan seuraavan produktion taustatyön parissa. Lisäksi Parkkisen työpöydältä löytyy useita suunnitelmia ja aikaisempia kirjoitustöitä, joita hän vie eteenpäin.

 

Kolmas Tila on turkulainen yhteisö, johon kuuluu taiteilijoita ja tieteentekijöitä. Vaikka yhteisön jäsenet tulevatkin monilta eri taiteen ja tieteen aloilta, on päätekemisen muotona teatteri. Parkkinen on ollut mukana perustamassa monitaiteellista ryhmää vuonna 2007 ja osallistunut jokaisen produktion tekemiseen.

 

– Meidän ensimmäinen ensi-iltamme oli vuonna 2009. Lähtökohtainen työskentelytapamme on taiteen ja tieteen välinen dialogi sekä niiden yhteys ja yhteistyö. Meidän kaikkiin produktioihimme liittyy yleisötyönmuotona avoimet tiedetapahtumat, joita järjestämme kunkin teoksen harjoitusaikana ja valmistuessa. Tapahtumissa lähestytään tieteen kautta esitystä; ne liittyvät aina jollain tavalla teoksen aihepiiriin ja sen tavoitteisiin esityksenä.

 

Kolmas Tila toimii vapaarahoitteisesti eikä sillä ole kiinteitä rakenteita tai työryhmää. Vuosien varrella teatterille on kertynyt kahdeksan ensi-iltaa. Keskeistä Kolmannelle Tilalle on, että ryhmä toimii muissa kuin teatteritiloissa.

 

– Meillä on jäsenistö, josta muodostuu perustuotantoryhmä. Ryhmän viimeisin ensi-ilta Raumzeit, jonka ohjasi Tuomas Rinta-Panttila, oli helmikuussa Manillan vanhassa viinatehtaassa. Teos käsitteli totalitarismia, tieteen vapautta ja ajan ongelmaa fysiikan ja filosofian näkökulmasta. Keskeinen tapahtuma-aika on vuosi 1943. Näytelmässä seurataan yhden päivän ajan tapahtumia Turun yliopiston tähtitieteellistä tutkimusta tekevän Liisi Oterman tutkimusapulaisen Anja Pohjanheimon näkökulmasta. Kerrontaan lomittuvat myös ajan poliittiset tilanteet Euroopassa ja Yhdysvalloissa sekä erityisesti Saksassa 1900-luvun alussa. Näytelmässä on myös voimakas näkökulma ajan naistutkijoihin.

 

Raumzeitissa Kolmannen Tilan yhteistyökumppanina korkeakoulujen lisäksi oli Turun Ursa ry eli Turun alueen harrastaja-astronomien yhdistys. Turun Ursa ry toimii Iso-Heikkilän historiallisessa observatoriossa, joka on myös näytelmän tapahtumapaikka. Teoksen yhteydessä Kolmas Tila järjesti yleisötapahtumia, joiden aikana observatorioon pääsi vierailemaan, ja Turun Ursa ry puolestaan tähtinäytöksiä, joissa tutustuttiin pohjoisen tähtitaivaaseen.

 

– Minulle näytelmäkirjailijan näkökulmasta Raumzeitissa oli erityisen tärkeää ja inspiroivaa olla tekemisissä luonnontieteellisen tiedon ja sen kirjoituskielen kanssa. Oli iso asia luoda siihen suhde ja antaa sen vaikuttaa itseensä.

 

Edellinen Kolmannen Tilan teos Romanttinen mieli (2021) oli myös iso produktio, johon Parkkinen teki käsikirjoituksen. Teos oli monikielinen ja -ääninen ja käsitteli varhaisromantiikan aikaa sekä sen suhdetta nykyaikaan. Mukana oli kaksi turkulaista kuoroa ja kaiken kaikkiaan 30 esiintyjää.

 

Raumzeitin ja Romanttisen mielen lisäksi Parkkisen viimeaikaisimpiin näytelmiin kuuluu viime kesänä ensi-iltansa saanut Lauri ja maisema, jonka Parkkinen kirjoitti Liedon arkeologiseen museoon. Esa-Matti Smolanderin ohjaama näytelmä käsitteli maallikkoarkeologina, keräilijänä ja mesenaattina tunnettua henkilöä Lauri Nautelaa, joka eli koko elämänsä Liedossa. Mies oli Nautelan kartanon ottopoika, joka hoiti tilaa ja kartanoa sekä teki merkittäviä arkeologisia löytöjä.

 

– Esitys tapahtui Arkeologisessa museossa sekä sen ympäristössä ja maisemassa, josta löytyy myös Nautelan löytämä kivikautinen kalmisto. Hän oli 1960-luvulla homoseksuaalisuutensa takia vankilassa, mikä oli teoksessa iso teema. Käsittelin teemaa paljon siitä näkökulmasta, miten kyseistä rikoslakia on sovellettu eri aikoina Suomessa ja mitä se tarkoittaa.

 

Parkkinen kertoo työskentelynsä lähtevän voimakkaasti liikkeelle alusta pitäen rakenteesta ja muodosta.

 

– Minulle on tärkeää se, miten jotakin asiaa käsitellään. Millainen on teoksen estetiikka ja muoto? Ajattelen kirjoittaessani paljon esitystä, mikä on vuosien mittaan myös voimistunut. Millainen mahdollinen esitys voisi olla? En tarkoita, että haluaisin tekstissä paljon määrittää, millainen esityksen tulee olla. On vain tärkeää itselle saada tuntumaa esityspaikkaan. Se, mihin tilaan teos tulee, vaikuttaa teoksen kirjoittamisprosessiin. Minuun on vaikuttanut tekijänä paljon se, kun omana opiskeluaikanani olin mukana produktioissa, joissa tehtiin isoja tilallisia kokeiluja teatteritilan ulkopuolella. Ylipäänsä tila on todella tärkeä itselle, vaikka se olisi tavallinen teatteritila. Toisaalta tärkeää on, miten aika suhteutuu tekstissä tilaan.

 

– Olen myös maksimalisti – kiinnostukseni isoihin muotoihin ja moniaineksisuuteen sekä moniäänisyyteen on vuosien varrella voimistunut.

 

Kun Parkkiselta kysytään lopuksi, mikä teos on tehnyt häneen vaikutuksen viime aikoina, näytelmäkirjailija nostaa Teatteri Viiruksessa paraikaa esitettävän Kamelianainen show’n, jonka on kirjoittanut Juho Keränen ja ohjannut Pipsa Enqvist.

 

– Teos oli kiinnostava ennen kaikkea tavassaan käsitellä aihettaan. Keräsen tekstin dramaturgia ja tapa käsitellä aihetta sekä liittää siihen kollektiivin kautta tulleet teemat muodostivat hienon kombinaation esityksen kokonaisuudessa. Sen lisäksi teksti on hirmun kiinnostava materiaalisuutensa takia: mistä se lähtee liikkeelle sekä mitä sen ainekset ja aineisto ovat teoksen dramaturgian muodon takia.