Näytelmäkirjailija Pasi Lampela: “Minun esitykseni eivät ole ironisia”
Pasi Lampela tuo isoja teemoja näyttämölle, mutta kertoo niistä yksittäisten ihmisten kautta, tosissaan, ilman ironiaa. Hän kokee syntyneensä viime aikoina kirjoittajana uudestaan.
Miten kirjoittaa näytelmiä ilmastonmuutoksesta ja muista suurista yhteiskunnallisista teemoista? Näytelmäkirjailija Pasi Lampelalla on asiaan vahva kanta: yksittäisten ihmisten kautta.
Lampelan kirjoittama ja ohjaama näytelmä Selli sai kantaesityksensä maaliskuun lopulla osana Teatteri Jurkan 70-vuotisjuhlavuotta. Näytelmä kertoo suomalaisesta free-toimittajasta ja -valokuvaajasta, jotka lähtevät Nigeriaan tutkimaan öljy-yhtiö Shelliin liitettyä ympäristörikosta, mutta joutuvatkin vangituksi syytettynä terrorismista.
Lampela sanoo, että hän on kiinnostunut taustalla olevista isoista teemoista: kriisien inhimillisestä hinnasta, sananvapaudesta, ihmisoikeuksista, kolonialismista, suuryritysten tyranniasta kolmannessa maailmassa, free-työntekijöiden suojattomuudesta sekä niistä tositapauksista, joissa terrorismilainsäädäntöä on käytetty toimittajien, opposition ja aktivistien vainoamisen verukkeena.
Silti näytelmässä on vain kaksi tyrmään suljettua henkilöä, joiden kautta aiheita käsitellään.
“On hirveästi puhetta siitä, että miksi ei tehdä teatteria ilmastonmuutoksesta tai muista päivänpolttavista isoista aiheista. Ongelma on, että ilmastonmuutos ei ole aihe, vaan olosuhde. Teatteri väistämättä toimii ihmisten kautta. Mitä tahansa halutaan kertoa ja kuvata, se pitää tehdä enemmän tai vähemmän ihmisten kautta”, Lampela sanoo.
“Näytelmäkirjailijana voin näyttää, miten ihmiset toimivat ja mitä he kokevat, miten he selviytyvät kaiken keskellä.
Yhteiskunnan tuominen näytelmiin ei ole ainoa aihe, josta Lampelalla on selkeä mielipide. Hänen näytelmissään ei ole ironiaa, eikä häntä kiinnosta jälkibrechtiläisyys tai populaarikulttuurilla leikittely.
“Mä en leiki teatteria, mun esitykset ei ole ironisia”, Lampela sanoo.
“Koitan kuvata ihmisiä oikeissa tilanteissa, joissa heillä on oikeasti kaikki pelissä.”
Pasi Lampela tunnetaan menestyneenä ja erittäin tuotteliaana näytelmäkirjailijana, romaanien sovittajana, ohjaajana ja kirjailijana, mutta tie alalle ei ollut suoraviivainen. Lampela kasvoi Suonenjoella, jossa ei ollut teatteria, ja jossa nuoruusvuosina herännyt kiinnostus filosofiaan, kirjoihin ja kirjoittamiseen piti salata.
“Enhän mä voinut puhua koko asiasta, edes mun kavereilleni, se oli niin stigmatisoivaa, niin kaukana kaikesta mikä oli se todellisuus”, hän sanoo.
“En mä edes itselleni uskaltanut myöntää, miten paljon sitä halusin.”
Lampela lähtikin kohti Helsinkiä jo 16-vuotiaana.
Hän näkee, että kulttuurialalle hänet vei kolme tai neljä linkkiä, tai ehkä viisi. Yksi on televisio, josta hän katsoi lapsena kaikkia mahdollisia 1970-luvun sarjoja.
“Mun toinen mummoni oli lestadiolainen Pohjanmaalla. Muistan sen hirveän tuskan, kun kävimme hänen luonaan ja siellä ei ollut telkkaria”, Lampela nauraa.
”Myöhemmin kuulin, että hän kävi itse naapurissa katsomassa Dallasia.”
Merkittävämpi innoitus oli kirjallisuus ja sarjakuvat. Lampelan piirsi sarjakuvia ja hakeutui Jim Morrisonin elämänkerran inspiroimana myös kirjallisuuden ja filosofian pariin. Rockin kuuntelu ja yhdessä soittaminen vapautti teini-iässä suurempia energioita: heräävää seksuaalisuutta, maailmantuskaa, pikkukaupungin teinin kaipausta isompaan maailmaan. Lampela näkee soittamisessa ja jalkapalloharrastuksessa myös pohjan teatterinteon yhteisöllisyyteen: siihen, että tuotetaan jotain yhdessä.
Viides linkki oli psykoterapia, jonne Lampela hakeutui seitsemäntoistavuotiaana.
“Kaksi ihmistä huoneessa puhuu vaikeista asioista, elämästä ja kuolemasta, ja yrittää selvittää, mitä ne tarkoittaa ja miten ne voi voittaa. Siinä on draaman ydin”, Lampela kuvaa.
Lampela kokee päässeensä opiskelemaan dramaturgiaa Teatterikorkeakouluun aikana, jota kuvaa onnelliseksi välivaiheeksi. Jouko Turkka oli väistynyt koulun johdosta.
“Historiallinen momentum Teatterikorkeakoulussa oli meille edullinen: me oltiin uudenlaista sukupolvea, me oltiiin irrottauduttu poliittisen ja kollektiivisen kaudesta, me ei sopeuduttu lahkoihin tai fraktioihin. Meitä innosti rock ja amerikkalaiset elokuvat. Aleksis Kivi tai Tuntematon sotilas ei ollut meillä ensimmäisenä mielessä, vaan jotain ihan muuta.”
Lampelan opiskeluaikana rajat ohjaajien, dramaturgien ja näyttelijöiden välillä eivät olleet jyrkkiä. Kaikki saivat vapaasti kokeilla teatterin eri rooleja, ja sekä hän että moni kurssikaveri on jatkanut tuplaroolissa, ohjaajana ja näytelmäkirjailijana: esimerkiksi Juha Jokela, Mika Myllyaho, Satu Rasila, Minna Leino ja Minna Nurmelin.
“Tajusin heti, että ohjaaminen on mun laji. Näyttämön dynamiikan ja luonteen ymmärtäminen synnytti lopulta dramaatikon, melkoisten synnytystuskien jälkeen.”
Kahden roolin yhdistäminen on auttanut myös töiden saamista, Lampela kokee.
“Nuoret dramaturgit ja kirjoittajat ovat tosi lirissä työllistymisen suhteen. Ohjaajan taas aina vaikea myydä vain ideoita teatterille, sen sijaan että itse niitä kirjoittaisi.”
Lampelan ajattelussa korostuu idea teatterilaisten eri sukupolvista. Se näkyy myös hänen ja Virpi Rautsialan viime vuonna julkaisemassa kirjassa Murroskausi, johon on haastateltu kymmentä 90-luvulla aloittanutta teatterintekijää.
“Muistan kun kurssikaverini ja kollegani Jokelan Juhan kanssa istuttiin aikoinaan Weeruskassa pizzalla ja puhuttiin siitä, että sen ajan, eli 90-luvun puolivälin teatterin kärkinimet oli turkkalaisia tyyppejä, joiden teoksissa oli raakalautaa ja kirveitä ja havuja ja agraariin maailmaan viittaava estetiikka, suomalaista alkuvoimaa”, Lampela sanoo.
“Se oli aika turhauttavaa. Me koettiin itsemme kaupunkilaisiksi ja kansainvälisiksi, haluttiin kirjoittaa ajankohtaisia tekstejä, joihin piti saada urbaania ja meininkiä ja hyviä rooleja naisnäyttelijöille. Koska aina naiset itki jossain nurkassa. Me ajateltiin että jumalauta nainen voi olla päähenkilö!”
Lampela kokee, että viimeisen 25 vuoden aikana on nähty kotimaisen draaman buumi, joka on tuottanut paljon kiinnostavaa ja monipuolista teatteria.
“Oon ylpeä siitä”, Lampela sanoo.
Pasi Lampela on kirjoittanut ja ohjannut yli kaksikymmentä omaa näytelmää. Silti sekä kirjoittamisen että ohjaamisen prosessissa on edelleen jotain mystistä, ja oman mielikuvituksen tuleminen todeksi on jotain, mihin ei voi tottua.
“Aiheiden löytäminen, aiheiden syntyminen on ihan mysteeri mulle edelleen: mistä mikäkin syntyy, mistä oivallukset lähtee: ensin on joku alkumielikuva, että tästä voisi tulla näytelmä.
Se on edelleen tosi jännittävää”, Lampela kuvaa.
“Kirjoitusprosessi on usein helvetin vaikea ja painajaismainen. Ja monta kertaa voi kuvitella, että tää on nyt mahtavaa kamaa ja valmista, sitten seuraavana päivänä se menee roskiin. Siinä on paljon taistelua ja vääntöä. Tai joskus syntyy helpommin, ja sekin on mysteeri.”
Kun Lampela kirjoittaa näytelmiä, hän tekee tekstin usein valmiiksi hyvissä ajoin ennen harjoitusten alkua.
“Ohjaan pari kolmekin juttua välissä, jolloin suhtaudun ohjaajana tekstiin paljon objektiivisemmin ja eri tavalla, kuin jos kävelisin juuri valmistuneen tekstin kanssa harjoitukseen. Kun on syntynyt sellainen tietynlainen etäisyys, äen myös että onko teksti oikeasti valmis ja hyvä. Pystyn myös jakamaan sen työryhmän kanssa, kun en ole niin kiinni siinä.”
Erityisen hieno hetki on se, kun näyttelijät kokoontuvat ensimmäisiin lukuharjoituksiin.
“Se on eräänlainen ensi-ilta. On aina tosi jännittävää seurata miten prosessi käynnistyy näyttelijöiden ja työryhmän kanssa. Aina on sellaista, mitä ei ole osannut hahmottaa tekstistä, siihen sisältyy aina jotain alitajuista.”
Hän on sovittanut hyvin erilaisia romaaneja näyttämölle, esimerkiksi Jan Guilloun Pahuuden Kansallisteatteriin vuonna 2012 ja Tolstoin Sodan ja Rauhan Lahden kaupunginteatteriin pari vuotta sitten. Se ei ole yhtään sen helpompaa työtä kuin oman kantaesityksen kirjoittaminen, hän painottaa.
Dramatisoinnista voisi jopa luopua käsitteenä, hän sanoo.
“Olen pyrkinyt siihen, että sovitukset ovat oikeasti näytelmiä: ei vain jotain aineistoa työryhmälle tehtäväksi, vaan näytelmiä, jonka kuka tahansa muukin voisi tehdä, rakenteellisesti eheitä taideteoksia. Niiden ohjaaminen on yhtä jännittävää kuin omien kantaesitysten, koska ikinä ei voi tietää, toimiiko ne vai ei.”
Lampela on kirjoittanut myös romaaneja ja novellikokoelmia. Kun draama on rajoittamisen ja keskittämisen taidetta, proosan kirjoittamisessa, erityisesti romaaneissa innostaa vapaus.
“Proosassa kertoja voi liikkua sisäisessä ja ulkoisessa todellisuudessa ja selittää asioita, kuvailla asioita ja johtaa harhaan, luoda vaikutelmia. Voidaan liikkua ajassa ja maailmalla minne sattuu”, Lampela kuvailee.
Lampelan ura keskittyy teatteriin ja kirjoihin, mutta hän on työskennellyt myös käsikirjoitusten parissa 2000-luvun alun tv-sarjoissa Kylmäverisesti sinun ja Virta.
“Ne tv-työt, mitä olen tehnyt on sellaisia, että minut on pyydetty käsikirjoittajatiimiin. Ne ovat olleet ihan mielettömän opettavaisia”, Lampela sanoo. ”Tekisin mielelläni ryhmätöitä enemmänkin.”
Myös elokuva kiinnostaa Lampelaa formaattina: vuosien mittaan vastaan on tullut useita aiheita, joista voisi tulla näytelmän tai romaanin sijaan elokuva, hän sanoo.
Se, ettei hän ole hakeutunut prosessiin itse, liittyy av-puolen hitauteen ja monimutkaisuuteen.
“Olen aika kärsimätön ihminen. Teattereiden ja kustantamojen kanssa tilanne on usein se, että siinä on yksi ihminen, jonka kanssa neuvottelen, sitten teksti päätyy roskiin tai se julkaistaan tai tuotetaan, ja siinä kaikki”, Lampela kuvaa.
“Elokuva- ja tv-puolella on niin valtava määrä tahoja, instansseja ja henkilöitä, jotka vaikuttaa prosesseihin, että käsikirjoitus lähtee etenemään ja saa rahoitusta. Musta tuntuu, että en jaksa lähteä sellaiseen vuosikausien rämpimiseen.”
Teatteritöitä ainakin riittää. Lampelalta on tulossa useita kantaesityksiä lähivuosina. Hän kokee viime aikoina uudistuneensa kirjoittajana.
“Musta tuntuu että mulla on semmoinen vaihe, että olen syntynyt kirjoittajana ihan uudestaan. Huomaako joku toinen uutta, on sitten toinen kysymys. Itse koen, että olen jollain tapaa vapautunut kirjoittajan työssä. Se ei ole ihan niin ahdistunutta kuin ennen, olen enemmän työn herra kuin aiemmin. Olen vapaampi liikkumaan kirjallisessa työssä ja maailmoissa.”
Kuka?
Syntynyt 1969 Mikkelissä.
Näytelmäkirjailija, teatteriohjaaja, kirjailija, käsikirjoittaja.
Tunnetaan kirjoittamistaan ja ohjaamistaan näytelmistä, kuten Nollaneljäviisi, Kuilu, Geneve, Hotelli, Tiimi, Kuolemaani saakka, Markiisin unet, Westend, Nyt kun olet minun, Kenraali ja Casanova, Granada, Sammakkokuningas, Viattomuuden loppu, Kunnia, Turvamies ja Selli.
Sovittanut ja ohjannut muun muassa näytelmät Sota ja Rauha, Lady Chatterlayn rakastaja ja Pahuus.
Kirjoittanut novellikokoelmat Hellekausi, Kuolemansairauksia, Kirottujen ilot ja romaanit Kiusaajat, Kehä ja Luottomies.
Käsikirjoittanut tv-sarjoja Kylmäverisesti sinun ja Virta.
Ohjannut esimerkiksi Strindbergiä, Williamsia, Bergmania ja Molièrea.
Teatteri Jurkan taiteellisessa johdossa vuosina 2010–2014.
Pasi Lampela…
…Vaikutuksen tehneistä näytelmistä ja käsikirjoituksista
“Jussi Kylätaskun Haapojasta Turun Kaupunginteatterissa, ja Outi Nyytäjän dramatisointi Hannu Salaman Finlandiasta Kotkan kaupunginteatterissa oli sellaisia, joista tuli aikanaan impulssi hakeutua teatteria tekemään. Arvostan tietenkin Minna Canthia ja Maria Jotunia, mutta myös vaikkapa Juha Siltasen työtä tosi paljon: hän on täysin omintakeinen, täysin outolintu suomalaisessa teatterimaailmassa, joka on onnistunut lentelemään ympäriinsä kaikki nämä vuosikymmenet. Arvostan hänen omaäänisyyttään ja selkeää irtiottoa suomalaisesta kansanteatterista. Auli Mantilan tv-sarja Transport on suomalaiseksi laadukasta tv-draamaa.”
…Alan epäkohdista
”Näytelmäkirjailijat ovat ainoita, joiden toimeentulo on lipputulojen varassa, eli heidän työnsä on markkinaehtoista. Teatteri maksaa nimellisen tilaussumman, mutta muuten tulot lasketaan lipputuloista.
Suomalainen ongelma on, että ohjelmistosuunnittelu teattereissa perustuu viihteellisiin ja kaupallisiin arvoihin. Tehdään kaupallista halpistavaraa, ulkomaista viihdettä.
Taiteelliset visiot ja teatterin suhde suomalaiseen yhteiskuntaan ja siihen maailmaan, jossa me eletään tuntuu olevan hukassa. Suomalaiset näytelmät pystyisivät linkittämään näitä paremmin, jos näytelmiä tilattaisiin ja näytelmäkirjailijoita arvostettaisiin ja siihen työhön uskottaisiin.
Pääkaupunkiseudun pienet teatterit on samojen porukoiden hallussa vuosikymenestä toiseen ja ne ummehtuvat. Parhaimmillaan ne voisivat olla kiinnostava vaihtoehtokenttä suhteessa isoihin taloihin, mutta taiteellisessa johdossa tarvitaan paljon enemmän kiertoa.
Maakuntateattereiden pitäisi uskaltaa tilata näytelmiä. Osassa teattereita ei edes osata tehdä tilaussopimusta, sen sijaan katsotaan vain mitä naapurikaupungissa pyörii ja tehdään samaa. Olisi tosi ilahduttavaa, jos teatterit tekisivät näytelmäkirjailijoiden kanssa sarjasopimuksia useasta näytelmästä, kuten Mika Myllyaho on Kansallisteatterissa tehnyt: että tule tekemään meille kolme juttua. Sillä saisi paljon kaivattua jatkuvuutta ja kirjoittaja voisi kehittyä ja tulla tutuksi talossa. Voisi olla myös vakituisen vierailijan tyyppistä kuviota.
Me freelancerit olemme heitteillä, ja me ollaan ne, jotka sen varsinaisen substanssin tuottaa. Olemme aivan orpopirujen asemassa.”
…Juuri nyt kiinnostavista aiheista
“Yksi teema joka on kiinnostanut viime aikoina on rikos. Jossain määrin se on ollut minulla mukana ennenkin, mutta nyt entistä enemmän. Rikos on jollakin tavalla sellainen tapahtuma, joka paljastaa ihmisen ja yhteiskunnan piileviä jännitteitä, paljastaa vallankäyttöä, salattua kärsimystä ja vääryyksiä. Se on myös kirjaimellisesti dramaattista: mitä se tarkoittaa kun ihminen törmää rikokseen ja kärsii sen seurauksista. Mitä se kertoo meistä ja meidän todellisuudestamme. Se on kiinnostava teema. Ohjaan ensi syksynä Tampereen teatteriin sovituksen Tauno Kaukosen Klaani-romaanista. Siinä on pikkurikollinen, joka yrittää päästä irti päihdeperheestä. Rikosten kautta aukeaa näkökulma eriarvoiseen ja stigmatisoivaan yhteiskuntaan.”
Teksti: Kati Pietarinen