Pipsa Longan näytelmä neljän päivän läheisyys sai ensi-iltansa Viirus-teatterissa Sofia Aminoffin ruotsiksi kääntämänä. fyra dagar av närhet käsittelee ihmisen ja toislajisten eläinten rinnakkaiselon mahdollisuuksia näytelmäkirjallisuuden keinoin. Samalla teos tutkii myös näytelmäkirjallisuuden rajapintoja. Longan teksteissä tyypillinen maisemallisuus ja toiseuden teemat ovat läsnä neljän päivän läheisyydessä: rannan hiekanjyvä näyttäytyy yhtä kiinnostavana kuin rannalla kulkeva ihminen.

Lonka ja Aminoff kertoivat haastattelussa Sunklolle neljän päivän läheisyyden kirjoittamisen ja kääntämisen lähtökohdista ja Longan näytelmien asettumisesta suomenruotsalaiseen näytelmätraditioon. Longan mukaan neljän päivän läheisyydessä jatketaan saman teematiikan ääreen kuin Toisessa luonnossa (Den andra naturen, ruot. Sofia Aminoff).

– Toinen luonto oli itselleni käänteentekevä. Se on teos, jossa ensikertaa toislajiset eläimet asettuivat kirjoittamiseni keskiöön. Toisen luonnon kirjoitusprosessin aikana minulle avautui liuta kysymyksiä, joihin en tuossa näytelmässä kyennyt fokusoimaan. Niistä yksi oli toislajisten eläinten konkreettisuuden kirjoittaminen mukaan näytelmään ja tämän kysymyksen parissa työskentelin näytelmässä neljän päivän läheisyys, Lonka kertoo.

Idea näytelmästä linkittyy myös Longan kokemukseen ulkosaaristossa vierailusta, jonne hän saapui lokkien ja muiden merilintujen pesimäaikaan. Vastaanoton viesti oli selkeä: ihmisellä ei ollut mitään tekemistä saarella häiritsemässä lokkien pesintää.

–  Vaikka tämä kokemus oli kirjoituksen liikkeelle sysäävä, se ei sinällään riittänyt teoksen lähtöasetelmaksi, koska vastaus oli jo olemassa. Mitään neuvottelua ei tarvitsisi käydä. Ihmisellä ei ole tuollaisille pesintäluodoille asiaa. Tapahtumasta jäi kuitenkin jäljelle näytelmän ydinkysymys: mikä on oikea etäisyys? Mistä muodostuu molemmille sopiva läheisyys ja miten me tuosta rajasta neuvottelemme?

Lonkaa kiinnostaa näytelmän hybridimäisyys

Lonka kokee, että vaikka näytelmäkirjailijan ammatin käytännön olosuhteet ovat edelleen karut, on se taiteellisena toimintana antoisaa.

– Näytelmien kirjoittaminen on todella mielekästä, monipuolista, ihmeellistä sekä jatkuvasti avautuvaa ja syvenevää. Sieltä on jatkuvasti löydettävissä kaikenlaista uutta, mutta ammatin harjoittamisen suhde todellisuuteen on jännitteinen.

Longan mukaan on tärkeää nähdä näytelmä kirjallisuudenlajina. Longalle kiinnostavaa näytelmässä on liminaalisuus ja hybridimäisyys.

– Näytelmän tulee vastata itsestään myös pelkästään luettuna kirjallisuutena, mutta samalla se liukuu myös esityksen suuntaan, esityksen hetken ajatteluun. Kaikki mahdolliset esitykset ovat kirjoitetussa muodossa potentiaalisina läsnä. Tämä kaksisuuntaisuus koskee myös kieltä. Näytelmä on kirjoitettua kieltä, mutta se muuttuu myös puhutuksi kieleksi. Tekstissä on muistumaa toisesta muodosta: Silloin, kun näytelmää lukee kirjallisuutena, se muistuttaa omasta muodostaan esityksenä ja puhuttuna äänenä. Kun se taas on näyttämöllä, se muistuttaa kirjallisesta muodostaan. Näytelmä ei ole koskaan täysin kotonaan tai paikallansa. Se on ihmeellinen ja kiinnostava asia, mikä näytelmän muodossa toteutuu.

Sofia Aminoff toteaa, että Longan teksteissä näytelmän muodon tutkiminen on tyypillinen osa teosta. Samalla läsnä on monigenreisyys ja kokonaistaideteoksen ajatus. Aminoffille kiinnostavana näyttäytyy se, miten Lonka avaa näytelmän muotoa tai sen ruumista.

– neljän päivän läheisyydessä on installaatiomaisia piirteitä, mikä myös haastaa ja tutkii näytelmän rajoja. Pipsan teoksissa on mukana ekofeminististä näkökulmaa ja eettisyyttä. Ne näytelmät, jotka olen kääntänyt Pipsalta, ovat teoksina olleet moraalisia, vaikka niin ei kai taiteesta nykyään saisi sanoa.

Siinä, missä Toinen luonto käsitteli moraalisia kysymyksiä, on moraalisuus läsnä neljän päivän läheisyydessä Aminoffin mukaan rakenteen tasolla sekä sen pyrkimyksessä ihmisten ja toislajisten eläinten tasavertaiseen esittämiseen.

Näytelmän muotovaihtelut ovat huomattavia, mikä myös korostaa teoksen osien välistä suhdetta toisiinsa. Osat ovat saaneet nimensä Kaija Saariahon sävellyksen Cloud Trio (2009) osien mukaan. Lonka kertoo, että kuunteli teosta paljon kirjoitusprosessin aikana eikä kokenut, että sävellyksen läsnäoloa pitäisi jättää pois.

– Saariahon teoksen muoto kiinnosti minua kovin ja se antoi vahvistusta näytelmän osien muodosta. Saariaho kirjoittaa teoksessaan erilaisia pilviä ja pilvimuodostelmia. neljän päivän läheisyydessä oli yhtenä ajatuksena kirjoittaa erilaisia tekstuaalisia pilviä. On ollut kiehtovaa tuoda eri taiteenlajeja orgaanisiksi osiksi näytelmää. neljän päivän läheisyys ehdottaa, että osasta toiseen siirtymisessä olisi selkeä murros, jonka aikana kuuntelisimme yhden osan Saariahon neliosaisesta teoksesta, joka omalta osaltaan virittää kohti seuraavaa jaksoa.

Kaanonista poispäin kirjoittaminen ja toislajisten kohtaaminen

Lonka kertoo, miten on joutunut tietoisesti kirjoittamaan näytelmäänsä esimerkiksi Anton Tšehovin näytelmää Lokki ja Alfred Hitchcock ohjaamaa elokuvaa Linnut vasten. Tunnetut teokset kummittelivat pitkään kirjoitusprosessin aikana taustalla.

– Kirjoitusprosessissa täytyi käyttää aikaa siihen, että kirjoitti niitä niin sanotusti kauemmas. Linnuista en halunnut tuoda hyökkääviä ja vaarallisia lintuja enkä myöskään Lokista sen symbolismia. Oli todella haasteellista kirjoittaa pois lintua symbolina, mutta pyrin siihen, jotta linnuista tulisi konkreettisia, todellisia lokkeja eikä ihmisen vapauden tai sen kaipuun symboleita.

Lokki lintuna valikoitui mukaan teokseen tuttuuden kautta, sillä näytelmäkirjailija on elänyt suurimman osan elämästään Helsingissä.

– Lokit ovat melkeinpä aina täällä. Tietysti talvisin suurin osa ei ole, mutta vierailevia lokkeja on ympäri vuoden. Heidät on totuttu olla näkemättä ja kuulematta. Lokit havaitaan vain silloin, kun heistä on jotain häiriötä tai kun he ovat esteettinen ja kaukainen näky. Halusin tehdä näkyväksi ja tunnetuksi sitä välimuotoa näistä kahdesta, jossa he ovat kuitenkin aika lähellä ja saman todellisuuden jakavia. Minua kiehtoo myös teoreettinen liminaalieläinnäkökulma: he ovat eläimiä, jotka eivät tarvitse ihmistä, mutta pystyvät silti elämään läheisyydessämme ja hyötymään meistä.

Aminoff lisää:

– Helsingin satamassa on kylttejä, joissa sanotaan Be ware of seagulls. Mielessäni leikin ajatuksella, että tämä näytelmä kääntää tuota ajatusta suuntaan Be aware of seagulls. Se be aware viittaa myös siihen, että toisen todellisuutta kunnioitetaan ja toiselle annetaan tilaa. Tarkkaavaisuus on myös eettinen, metafyysinen ja rakkaudellinen teko sinänsä. Tarkkaavaisuuden kautta me myös tavallaan vapaudumme ja ego ei ole niin voimakas, vaan se puhdistuu.

– Tarkkaavaisuus on myös yksi ehdotus Elisa Aaltolan eläinfilosofisessa ajattelussa siitä, miten voisimme olla yhdessä. Tarkkaavaisuus on hieno ja kaunis tapa kohdata toinen: toisen olemassaolo havaitaan ilman, että siitä pyritään hyötymään. Hyötyajattelu on usein läsnä suhteessa toislajisiin eläimiin – oli se sitten vain esteettistä ihailua tai karmivampaa heidän kehojensa konkreettista hyötykäyttöä. Tarkkaavaisuus sen sijaan ei pyydä itselleen mitään, Lonka toteaa.

Miten tarkkaavaisuus ja toislajisten havaitseminen onnistuu näytelmäkirjallisuuden kautta? Näytelmäkirjailija E. L. Karhu toimi Longan teoksen dramaturgina ja näytelmäkirjailijat keskustelivat paljon siitä, miten tekstissä voisi antaa tilaa lokkien havaitsemiselle.

– Siitä, miten lokit havaitaan, tuli lopulta konkreettinen teko. He saavat näytelmässä tulla kuuluiksi lokkikielellä, niin kuin me heidän ääniään omilla foneettisilla merkeillämme kirjoitamme. Siinä on tekona samankaltaisuutta kuin ihmisdialogin kirjoittamisessa, sillä sekin olettaa äänen viittaavan konkreettiseen puhuvaan kehoon. Lopun lokkikuorossa teksti olettaa jokaiselle äänelle olemassa olevan ruumiin, Lonka kertoo.

Aminoff kuvaa teoksen lajien välisen tasavertaisuuden rakentuvan osittain siten, että kieli ja tekstuaalinen tila ovat samanpainoisia ja näyttäytyvät samassa valossa. Katse suuntautuu samalla lailla ihmisen ja lokin toimintaan ja olemiseen; kumpikin näyttäytyy neljän päivän läheisyydessä osittain tuttuna ja vieraana. Lonka on pyrkinyt tällä tekstuaalisuudella rakentamaan tilaa lokeille tulla nähdyksi ja kuulluksi kajoamatta kuitenkaan ”lokkimaisuuteen”.

–  Ihmisenä voin tehdä pyrähdyksiä siihen, millaista voisi olla lokki, mutta siitä suoraan kirjoittamista tai siitä väittämistä neljän päivän läheisyys ei tee. Koen sen olennaisena etäisyyden ja läheisyyden kysymyksen takia – että raja pysyisi lähes koskettamattomana, jolloin lokit havaittaisiin vain omassa konkreettisuudessaan, Lonka toteaa.

Lonka osana suomenruotsalaista teatteritraditiota

Sofia Aminoffia voisi nimittää Longan luottoruotsintajaksi. Hän on kääntänyt Longalta yhtänsä neljä näytelmää ja yhteensä kymmenkunta suomenkielistä näytelmää ruotsiksi E. L. Karhulta, Saara Turuselta, Laura Valkamalta, Eeva Turuselta, Paula Salmiselta ja Asta Honkamaalta. Käännöstöihin Aminoff on päätynyt omasta kiinnostuksestaan. Aminoffin käännöstyö onkin vaikuttanut keskeisesti siihen, että Longan teoksia on nähty ruotsinkielisillä lavoilla. Longan teoksien käännökset ovat löytäneet tiensä myös Ruotsiin, missä niitä on esitetty lukudraamana.

– Aloittaessani kääntämistä Longasta ja Karhusta tuli minun koekaniinejani. Tiesin, että he molemmat osaavat lukea ruotsia, jaksavat lukea ja kommentoida sekä vastata minun kysymyksiini. He ovat toimineet ikään kuin kääntäjäoppainani. Mieluiten käännän heidän teostensa kaltaisia näytelmiä, jotka luovat omaa rakennetta ja suhdetta kieleen ja joissa esiintyy feministisiä, ekologisia ja eettisiä kysymyksiä. Karhun näytelmissä on enemmän pimeyttä ja Pipsan teoksissa on enemmän meditatiivisuutta, joista kummastakin piirteestä pidän.

Aminoff hakee itse apurahoja käännöstyötä varten. Teoksille ei ollut suoria tilauksia.

– fyra dagar av närhet alkaa olla melkein tilaustyö. Mutta pääasiassa olen vain halunnut kääntää näytelmiä ja on ollut hienoa, että se on toiminut niin hyvin Longan ja Karhun kanssa. He ovat jaksaneet vastailla minun kysymyksiini. Lisäksi kolme Longan teosten käännöksistä on vieläpä esitetty. Ei ole sen helpompaa saada käännöstä näyttämölle kuin uutta näytelmää.

Aminoff kokee, että Pipsan estetiikassa ja tematiikassa on jotain, mikä puhuttelee suomenruotsalaista teatterimaailmaa.

– Se on sellainen eksistentiaalinen rauha, lempeys ja ihmetys, jota ehkä löytyy myös suomenruotsalaisesta kirjallisuudesta. Myös melankolisuus, meren läheisyys ja huumori, joka kytkeytyy elämän haavoittuvaisuuteen. Lisäksi Pipsa on dramatisoinut Monika Fagerholmin ja Tove Janssonin teoksia näyttämölle ja radioon. Ajattelen, että nämä yhtymiskohdat ovat avanneet jollain tavalla ovia näille käännöksille.

Aminoff ei ota vastaan käännöstöitä, jos hän ei koe, että teos temaattisesti tai esteettisesti puhuttelisi häntä.

– En koe, että olen sellainen kääntäjä, että pystyisin kääntää laajasti eri genrejä – en ainakaan vielä. Minulla ei ole kustantajaa eikä kielentarkastajaa, ellen palkkaa heitä itse, niin yhteistyö näytelmäkirjailijan kanssa on tosi tärkeää. Minulla ei ole muuta tukiverkostoa, minkä takia on tärkeää tuntea näytelmäkirjailija, jotta pystyn keskustelemaan näytelmästä ja käännöksestä tämän kanssa ja jolla voi luetuttaa myös ”huonoja” versioita, Aminoff kertoo.

Lonka kiittelee Aminoffia yhteistyöstä, joka on ollut hyödyllistä myös kirjoittajalle itselleen.

– Se on ollut myös hyvin ilahduttavaa työtä ja opettavaista. Itseasiassa kirjoitin neljän päivän läheisyyden valmiiksi vasta, kun Sofia oli jo kääntämässä teosta ruotsiksi. Osa sanastosta tarkentui käännösprosessin keskellä, kun ne tulivat minulle myös toisella tavalla havaittavaksi. Viimeistelin näytelmää samalla yhteistyön kuluessa. Siitä oli valtavasti iloa. Siinä tapahtui yksi lisäkerros etäisyyttä, kun ajateltiin kieltä puhtaasti kielenä, mikä ei itseasiassa ole minulle hirveän luontevaa. Yhteistyö antoi siihen mahdollisuuden.

 Aminoffin lempikäännösprosessi

Vaikka Aminoff on ruotsintanut useita Longan teoksia, on käännöstyö aina omanlaisensa prosessi. Kun on päässyt kääntämään samalta kirjailijalta useamman teoksen, syventyy myös suhde näytelmäkirjailijan kirjoittamiseen.

– Esimerkiksi Den andra naturen ja fyra dagar av närhet toimivat vähän samankaltaisesti siten, että jokaisella kuvalla on oma rakenne ja oma kieli. Niistä yhdessä muodostuu myös kokonaisuus; käännän osia ja luon samalla kokonaisuutta.

Aminoff kertoo, että fyra dagar av närhet on hänen lempikäännöksensä prosessin tasolla.

– fyra dagar av närhetissä on meditatiivinen ja minimalistinen estetiikka. Se oli todella kirkas, rauhallinen ja levollinen teksti kääntää. Oli myös hauskaa kääntää viimeisen näytöksen lokkien äänet. Hain ruotsinkielisiä ornitologisia kirjoja, joista löytyi, miten lokkien ääniä on tulkittu ruotsiksi. Tosi erilainen käännösprosessi siltä osin. Näytelmän dialoginen toinen osa, joka on rinnastettu lokkien viimeiseen osaan, oli tosi kiinnostava, koska se on niin abstrahoitua puhekieltä.

Ruotsalaisessa näytelmäkirjallisuustraditiossa on huomattavasti vähemmän puhekieltä kuin suomalaisessa. Jos näytelmätekstissä käytetään puhekieltä, on Aminoffin mukaan ratkaistava monta kysymystä.

– Kääntäjänä minun pitää miettiä suomenruotsia ja ruotsinruotsia sekä missä päin Suomea ja missä päin Ruotsia – ja suhteessa mihin traditioon. Toista osaa oli ihana kääntää, koska sen kieli on niin abstraktia. Minä pystyin menemään kieleen itseensä enemmän kuin realistisemmassa tekstissä. Toisesta osasta olen tehnyt osasta kaksi versiota, yhden suomenruotsiksi ja toisen riikinruotsiksi. Suomenruotsalainen versio oli itselleni helpompi tehdä, mutta siinä kävi niin, että siinä sävy on vielä groteskimpi kuin riikinruotsalaisessa versiossa ja ehkä myös groteskimpi kuin suomenkielisessä alkuperäisversiossa. Puhekieleen meneminen oli kiinnostavaa: mitä silloin tapahtuu, kun kuuntelee kieltä äänenä?

Aminoff toteaa, että omaa suhdetta kieleen rakentavaa tekstiä täytyy myös käsitellä pidempään, että se alkaa niin sanotusti elää.

– Se on taianomaista, kun teksti yhtäkkiä alkaa kaikua, kieli elää ja olla suhteessa itseensä, osiinsa, traditioonsa sekä interteksteihinsä. En pysty sitä oikein selittämään, mutta se tapahtuu myöhään käännösprosessissa ja se on usein intellektuaalinen, että ”aa en ollut tajunnutkaan tätä yhteyttä”. Mutta joskus se alkaa orgaanisesti tapahtumaan. fyra dagar av närhetissä oli esimerkiksi se, että lyyrinen, parenteesimainen ja kuvallinen ensimmäinen osa ei mitenkään halunnut toimia ilman, että analysoin itselleni, millainen kertojanäkökulma osassa on.

Lonka kertoo, että on ihanaa seurata käännösprosessia.

– On niin selkeä, milloin teksti ”ratkeaa”. On vaikeaa sanoa, missä kohtaa ratkaiseva muutos on, mutta Sofia itse löytää ja huomaa sen. On kiinnostavaa seurata vieressä sitä ratkaisun tulemista, Lonka kertoo.

Jos kaipaa lisälukemista neljän päivän läheisyyden teemoihin liittyen, kannattaa tutustua Helsingin yliopistossa tehtyyn Heidi Näppilän maisteritutkielmaan ”Missä toiseus sijaitsee? : Ei-inhimillisen representaatio näytelmässä Neljän päivän läheisyys”. Näppilän maisterintutkielmassa analysoidaan neljän päivän läheisyyden ja Viiruksessa nähdyn kantaesityksen tapaa tuoda ei-inhimillinen osaksi tekstiä ja teatteriesitystä.

Näytelmän teemoihin liittyen löytyy useampi artikkeli:

Elsi Hyttisen kirjoittama artikkeli Humans and Seagulls, Paused: Pipsa Lonka’s Sky Every Day (2020) and Theater During the Pandemic

Ntamon suomenkielisestä näytelmäpainoksesta löytyy Hanna Helavuoren kirjoittama teksti Pipsa Longan neljän päivän läheisyys – ihmislajin kytkeytyneisyydestä

Richard Borgströmin kirjoittama arvio fyra dagar av närhetistä Viiruksessa Människor är också måsar

Lisäksi piakkoin ilmestyvässä Teatterintutkimuksen Seuran seuraavassa Näyttämö&Tutkimus-julkaisussa voi lukea Sofia Aminoffin esseen näytelmästä ja sen kääntämisestä.

Ennakkotilaa myös Lea-näytelmäantologia, josta löydät kaikki vuoden 2022 finalistiteokset, Sunklon verkkokaupasta!
 
Tutustu Lea-tiedotteeseen täältä.
 

Teksti: Leena Kärkkäinen