Taija Helmisen viimeisin näytelmä Onnellisinta on olla onnellinen kertoo ITE-taiteilija Elis Sinistön elämästä, mutta teos on paljon muutakin kuin taiteilijaelämäkerta. Näytelmä seuraa taiteilijan elämänkaarta, mutta samalla poeettisesti etenevä teos johdattaa lukijansa elämäfilosofisen pohdiskelun ääreen.

– Onnellisinta on olla onnellinen on ollut itselle tärkeä teos. Teokset aina vähän linkittyvät edellisiin teoksiin ja huomaan, että monet asiat, joita olen kirjoittanut ja tehnyt viimeisen kymmenen vuoden ammatissa oloni aikana, ovat kirkastuneet tässä teoksessa.

Helminen kertoi Sunklolle, miten hän pandemia aikana takertui voimakkaasti Sinistön taiteilijahahmoon. Samalla Helminen pohti näytelmäkirjailijan positiota yhteiskunnan ja teatterituotantojen rakenteissa.

– Pandemian aikana näytelmäkirjailijan identiteetti on ollut myllerryksessä, kun kentän olosuhteet ovat tulleet ilmi. Toki rakenteet eivät missään vaiheessa ole antaneet sellaista kuvaa, että näytelmäkirjailijan ammatinharjoittaminen olisi helppoa.

Helminen toteaa leikkisästi, että välillä tuntuu olevan helpompaa päästä dramatisoimaan teatteriin omaa proosateosta kuin tekemään kantaesitystä. Hän ei voisi kuitenkaan ajatella kirjoittavansa muuta kuin näytelmiä ja hän jakaa mielellään rakkauttaan näytelmäkirjallisuutta kohtaan. Draaman opettamisen myötä näytelmäkirjallisuuden ensisijaisuus on Helmiselle vain vahvistunut.

– Rakastan näytelmiä ja huomaan sen aina silloin, kun puhun niistä ja kirjoittamisesta sekä siitä, miten draama toimii. Minulla ei ole koskaan ollut halua kirjoittaa proosaa, vaikka luenkin sitä mielelläni. Näyttämö ja näytelmä on se, mitä haluan kirjoittaa. Uskon teatterin voimaan. Maailman ihmeellisin hetki on, kun valot sammuvat ja alkaa jokin uusi asia näyttämöllä. Olin kiinnityksellä Lahden kaupunginteatterissa ja oli suorastaa naurettavaa, miten paljon liikutuin jo harjoitusten aikana siitä, että ihmiset tekevät yhteistyötä. Yhteistyö teatterissa on jotenkin sellainen maailmaa muuttava voima. Voiko vielä edes muita ylisanoja käyttää!

Näytelmäkirjailija pahoittelee sitä, miten vähän näytelmiä julkaistaan, mikä näyttää kertovan myös siitä, miten paljon näytelmää pidetään kirjallisuuden lajina. Helmisen mukaan fyysiset näytelmäjulkaisut ovat tärkeitä, jotta ihmiset voisivat lukea enemmän näytelmiä.

– On ollut hälyttävää seurata Hesarista esikoiskirjailijalistausta viime vuosilta. Siellä on meidän alamme huipputekijöitä, jotka ovat tehneet jo vaikka mitä. Proosa on alkanut vetää kenttää. Olen ruvennut miettimään, että kertooko se, millainen prestiisi meidän alalla on. Vaikka tekisi teatterikentän sisällä minkälaisia juttuja tahansa, niin se ei leviä muuhun kulttuurikenttään, vaan jää taidelajin sisälle. Se on vähän surullista, kun meillä on paljon kiinnostavia ja hienoja tekijöitä.  Siirtyvätkö parhaassa ammatillisessa vaiheessa olevat näytelmäkirjailijat proosapuolelle siksi, että näytelmän asema kentällä on niin huono ja epävarma? Toki asia on varmaan moniulotteisempi, mutta itse olen huolestunut siitä, jääkö meidän huipputekijöiden näytelmät kirjoittamatta, kun näyttämölle pääseminen on niin kitkaista. 

Helmisen tekijäeetos on voimakkaasti kiinni eriarvoistumiseen liittyvissä teemoissa

Taija Helmiselle on tärkeää kirjoitusprosessissaan lähteä liikkeelle siitä, että hän on valmis muuttamaan maailmankuvaansa tutkiessaan tulevan näytelmänsä aihetta. Dokumentaarisen aineiston kanssa työskentely onkin Helmiselle läheistä ja tärkeää.

– Moniin näytelmiini liittyy haastattelu-, yhteisöllinen tai joku muu prosessi, mikä on myös muuttanut kirjoittamisen tapaa ja strategiaa. Rakastan yhteisöstä lähtevää prosessia. Kun sitoudun aiheeseen, sitoudun usein ihmisten ja tarinoiden kautta, mutta se, mitä lavalle päätyy, voi olla jotain muuta. Valmiissa näytelmätekstissä ja teoksen estetiikassa on läsnä paljon sellaista, mitä itsessä on muuttunut näiden kohtaamisten myötä. 

Töitä Helminen on tehnyt erilaisten yhteisöjen kanssa moninaisiin tiloihin aina asunnottomuutta kokeneiden yksiköstä vanhusten geriatriselle osastolle. Antoisaa näissä teoksissa on näytelmäkirjailijalle ollut se, miten yleisön ja tilan rooli on teoksissa korostunut ja ne alkavat ikään kuin kommentoida esitystilannetta ja tekstiä.

–  On kiehtovaa, että se, mitä on kirjoittanut synnyttää niin erilaisia katsomiskokemuksia tilasta ja henkilöistä riippuen. Läsnä on myös tietoisuus itsestä vieraana toisten elämässä ja arjessa. On kiinnostavaa, miten voi tulla vieraaseen yhteisöön tarkkailijaksi: mitä on pinnan alla, miten yhteisö toimii ja millaisen katkoksen siihen voi tuoda kirjailijana. Valmiissa näytelmässä on jännittävää, että miten oma ajatus teoksesta kohtaa tekijät ja katsojat. Se voi joko onnistua tai epäonnistua surkeasti, mutta onneksi itselle on vielä tullut ihan hyvää palautetta, Helminen naurahtaa.

– Palautteen perustella teokset on koettu yhdessä ja olen siitä hyvin onnellinen. Elis Sinistön hahmossa on jotain siitä hengestä. Yhteisen tilan rakentaminen on kaikkein tärkeintä – luottamus toisiin ihmisiin.

Aikoinaan Helmisen kentälle ajoi halu käsitellä eriarvoistumisen teemoja näytelmäkirjallisuuden keinoin. Teema on säilynyt mukana uran edetessä jatkuvasti varioiden.

– Eriarvoistumisen teema liittyy vahvasti tekijäeetokseeni ja siihen, miten paljon uskon teatteriin. Voin tutkia ja kirjoittaa mitä tahansa, mutta on eri asia, mitä päätyy tuotantoon asti. Miten sellaisen teoksen saa markkinoitua teatterille?

Edellisen kysymyksen äärellä Helminen on joutunut olemaan erityisesti pandemian aikana, kun uusia teoksia on paljon ja monessa teatterilaitoksessa joudutaan panostamaan mahdollisimman ”varmoihin” näytelmiin. Samalla kirjailija myös kokee haasteellisena ajatuksen siitä, että pitäisi jotenkin myydä tai markkinoida eriarvoistumista ja syrjäytymistä käsitteleviä teoksia, joissa materiaali pohjautuu elävien ihmisten kokemuksiin. Teoksiin ei sovi kaupallistamisen henki, jossa monimutkaisia aiheita yksinkertaistetaan. Helmisellä on kaikesta huolimatta työn alla useita uusia teoksia.

– Pidemmän aikaa työnalla on ollut teos, joka kertoo Espoossa sijainneesta kaatopaikasta ja siellä asuneista ihmisistä. Olen tutkinut sitä useamman vuoden ja välissä on ollut muutama tilaustyö. En tiedä, miten etenen teoksen kanssa, sillä sille ei ole tuotantoa.

Osa Helmisen kirjoitusprosesseista voi viedä paljon aikaa. Näytelmäkirjailija on kiitollinen esimerkiksi Teatteri 2.0:n kanssa tehdyistä teoksista, joissa tuotannon rakenteet ovat olleet optimaaliset. Yhteistyö on myös vaikuttanut paljon Helmisen käsitykseen näytelmäkirjailijuudesta – että on mahdollista toimia erilaisissa tuotantorakenteissa. Esimerkiksi Merkkipäivä -teosta (kantaesitys 2017) varten Taija Helminen teki näyttelijä Taisto Reimaluodon kanssa mittavan taustatyön.
Näytelmäkirjailija kokee, että omaa kirjoittamisen tapaa ja prosessia on tukeneet myös kulttuurintutkimuksen opinnot Helsingin yliopistossa. Pääaineenaan Helminen on opiskellut kansatiedettä, josta tuttuja tutkimusmenetelmiä näytelmäkirjailija on päässyt urallaan runsaasti.

– Valmistuin Teakin dramaturgialinjalta 2011, jonka aikana olin vuoden vaihdossa valtiotieteellisessä opiskelemassa yhteiskuntapolitiikkaa. Sitä ennen olen opiskellut yliopistossa kulttuurintutkimuksen laitoksella. Sain tehtyä kandidaattityöni vihdoin valmiiksi parisen vuotta sitten. Kun palasin yliopistolle, tajusin, miten paljon näytelmäkirjailijantyöni on velkaa kulttuurintutkimukselliselle metodologialle. Kaikenlainen kenttätyö ja haastattelumateriaalin kerääminen – siinä on itseasiassa yhtäläisyyksiä muistitietotutkimuksen kanssa. Teosaiheen tutkimisessa on paljon esimerkiksi etnografisia piirteitä.

Helminen kertoo, miten Teakissa opiskelun aikana ei käsitelty paljoakaan dokumenttiteatterin tekemistä. Tuolloin vastaan tuli Susanna Kuparisen tekemä Valtuusto-trilogia eikä dokumenttiteatteri muutoin ollut vielä valtavirtaa. Kirjailijasta onkin kiinnostavaa seurata kentälle tulleita tekijöitä, jotka ovat tottuneet tekemään paljon dokumenttilähtöisempää teatteria.

– Kiinnostavaa on myös, miten paljon Helsingin yliopisto on muuttunut viimeisen 17 vuoden aikana. Humanistisen koulutuksen muutos on ollut valtava. Opiskeluote on nykyään paljon normikriittisempää ja moniarvoisempaa kuin 2000-luvun alussa. Itseäni naurattaa, kuinka hyvin kulttuurintutkimuksen tietotaito asettuu suhteessa dramaturgiaan, kirjoittamiseen ja dokumenttiteatteriin ruokkien omaa näytelmänkirjoittamista. Miten paljon olenkaan velkaa kulttuurien tutkimuksen prosesseille ja humanismille! On mielettömän kiehtovaa, miten monialaista ja ajattelua syventävää taustatyön tekeminen on. Se antaa sellaista maaperää, että ei ole yksin aiheen äärellä, vaikka kirjoittaminen itsessään voi olla rannatonta.

Elis Sinistön hahmon kanssa pandemian keskellä

– Onnellisinta on olla onnellinen -teoksessa olen kulkenut pitkän matkan eriarvoisuuden teemasta. Esitystilanteen avoimuus ja tekstin useat eri lukutavat mahdollistavat sen, että teosta voi katsoa hyvin erilaisista elämäntilanteista käsin ja olla tervetullut näytelmän äärelle. Elis Sinistössä itselleni jollain tapaa kulminoitui teatterin tekemisen ja taiteilijana olemisen ilo.

Taija Helminen kertoo, miten hän aloittaessaan teoksen kirjoittamista oli kirjailijana tienristeyksessä. Helminen pohti paljon sitä, mitkä ovat kaupallisuuden ehdot ja olosuhteet, joissa hän työskentelee.

– Olen ollut todella väsynyt näihin olosuhteisiin, joissa näytelmäkirjailijana joutuu olemaan. Huomaan olevani koko ajan sellaisessa opportunismin keinussa, että pitää tehdä paljon kaikenlaista sivutyötä, että ylipäätään pystyy kirjoittamaan näytelmän, joka on tilattu. Se on hetken aikaa ihan jees, mutta pidemmän päälle ei tunnu mielekkäältä, varsinkin kun kaikki muut työryhmän jäsenet ovat työskentelevät palkattuina ja tervetulleeksi toivotettuina työntekijöinä, joille kertyy myös sosiaaliturvaa. Teatteritalojen budjetti teksteille on todella pieni.

Helmiselle tärkeää kirjoittaessa on mahdollisuus toimia tasapainossa tuotantotahojen ja eettisesti kestävän kirjoittamisen kanssa. Vuonna 2019 Helminen oli nähnyt suuren vaivan lukudraaman eteen, joka jouduttiin kuitenkin perumaan. Näytelmäkirjailijaa harmitti paljon, kun teos ei koskaan päätynyt yleisön eteen.

– Olin tosi väsynyt ja soitin Taisto Reimaluodolle. Meidän välillämme oleva yhteys on ollut kupliva ja Taiston tarinoita kuullessa aina piristyy. Yllättäen puhelun aikana alkoi lähteä liikkeelle ajatus 60-vuotisjuhlamonologista. Aloin alun perin kirjoittaa täysin toista juttua, mutta se ei lähtenyt kehittymään. Sitten muistin Jan Kailan mielettömät muotokuvat Elis Sinistöstä ja Onnellisinta on olla onnellinen sai alkusysäyksensä. Oli tosi hauskaa, miten Taiston elämänfilosofia ja tarina risteytyi joissain kohdissa Eliksen kanssa.

Sinistön hahmosta löytyi myös kirjailijalle paljon samastumispintaa ja kirjoitusprosessin keskellä Helminen nojautui ITE-taiteilijaan kuin tammeen. Esimerkiksi hän nostaa Sinistön toiveen siitä, että Villa Mehun olisi kaikille yhteinen paikka, jonne kuka tahansa voisi tulla. 

– Villa Mehu on paikka, jonka Sinistö oli rakentanut toisille ihmisille, joka vastaa omaa ajatustani siitä, millainen teatterin tulisi olla paikkana. Etiikassani teatterissa ovet ovat auki kaikille. Teatterin tulisi olla filosofian, politiikan, yhdessäolon ja ongelmien ratkaisun paikka. Sen ei tule väistää, vaan teatteri on myös yhteiskunnallisen vastuun paikka. Perspektiivini on ollut hankala, koska teatteri harvoin myöskään omassa elämässäni näyttäytyy sellaisena, että se on avoin kaikille.

Onnellisinta on olla onnellinen -näytelmän kirjoittamisprosessia Helminen kuvaa poikkeukselliseksi suhteessa aikaisempiin teoksiinsa.

– Kirjoitusprosessi ei ollut yhtä rationaalinen kuin aikaisimmissa töissäni.  Onnellisinta on olla onnellinen -teoksesta jäi pois oleellisia tapahtumia Sinistön elämästä, mutta samalla ei kuitenkaan tunnu, että teoksesta puuttuisi jotain oleellista. Kirjoittaminen on ollut hyvin tietoista, mutta samaan aikaan epätietoista. Se on myös tuntunut mystisimmältä ja henkilökohtaisimmalta koskaan. Aina, kun palaan tekstiin, näytelmän olomuoto näyttäytyy todella mystisenä. Yleensä näen kohtausten sisällä, millaisia pyrkimyksiä minulla on ollut kirjoittajana, mutta tässä teoksessa en osaa järkeistää kirjoitusprosessia. Se on ollut lumoavaa. Yleensä, kun luen näytelmää, olen todella tietoinen siitä, että luen näytelmää. On ollut hassua huomata, miten Onnellisinta on olla onnellinen on samaan aikaan näyttämöllinen, mutta samaan aikaan siinä tuntuu olevan asioita, jotka eivät ole peräisin omasta kirjoittamisesta.  Läsnä ovat sekä tuttuus että vieraus.  Olen todella iloinen, että teoksen kirjoittaminen tapahtui.

Näytelmätekstiä varten Helminen sai paljon inspiraatiota Jan Kailan Sinistöstä ottamista muotokuvista. Helminen haastatteli Kailaa myös lyhyesti teoksen kirjoittamista varten. Näytelmäkirjailijan mukaan Kaila on jättänyt muotokuvissa tilaa Sinistön elämän eetokselle: niissä ei ole turhaa intoilua, vaan ne säilyttävät onnistuneesti Sinistön taiteellista identiteettiä. Taustatyössä Helminen on käyttänyt paljon myös Erkki Pirtolan tekemään tallennustyötä Elis Sinistöstä. Näytelmäkirjailija iloitsee Maaseudun sivistysliiton tekemästä tallennustyöstä ITE-taiteilijoiden töiden säilyttämisen eteen, mutta samalla hän suhtautuu varauksella ITE-taiteilijan käsitteeseen.

– Olen muutaman vuoden seurannut ITE-taidekenttää ja se kiinnostaa minua. Sitä kautta olen tullut myös Eliksen ääreen. En ole nykyään niin vakuuttunut siitä, että hän olisi ITE-taiteilija – mitä ITE-taide ylipäänsä on? Se on alkanut tuntua sellaiselta vaikealta käsitteeltä, koska se sisällyttää itseensä niin suuren skaalan erilaista tekemistä. ITE-taiteen ”brändissä” häiritsee se, minkä verran ihmiset saavat itse määritellä omaa taidettaan ja missä määrin heidät on vedetty sen kategorian alle.

Helminen mainitsee myös, että metsässä asuminen jo pidempään kiinnostanut häntä tekijänä. Tosin se on ollut mukana teoksissa hyvin erilaisin tavoin.

– Puhuin yllä kaatopaikkateoksesta. Olen kirjoittanut miehistä, jotka asuivat metsässä ja kaatopaikalla. Tutkimani aihe ylipäänsä käsittelee asunnottomuutta. Onnellisinta on olla onnellinen on kirjoitettu siinä välissä ja tässä metsässä asumisen tilanne on hirmuisen eri kuin metsäasunnottomilla. Tunnistan sen, että olen ollut kirjoittajana pitkään metsämaisemassa, metsässä asumisen fantasiassa.

Helmiselle Onnellisinta on olla onnellinen on ollut hyvin tärkeä teos. Näytelmäkirjailijan mukaan se, mitä hän on tehnyt viimeisen kymmenen vuoden aikana, on kirkastunut teoksessa. Samalla Sinistön taiteilijapersoona on inspiroinut ja tukenut omaa taiteilijaeetosta.

– Kunnioitan paljon hänen haluaan luoda paikka muille ihmisille. Hänen elämänsä keskeinen sisältö oli tehdä muille sen sijaan, että yrittäisi brändätä suurena rakentajana tai muuta. Elis ainakin omien sanojensa mukaan toimi Suomen kansallisooppera- ja baletissa tanssijana, alastonmallina ja osallistui Helsingin teosofiseen liikehdintään. Tanssi oli hänelle tärkeää ja ilottelu, joksi hän myös taiteellista toimintaansa nimitti. Hän halusi käyttää oman elämän ainutkertaisuutta muiden ihmisten ilahduttamiseen. Se on ollut itsestä todella liikuttavaa ja inspiroinut etenkin pandemian keskellä.

Tutustu Lea-tiedotteeseen täältä.

Teksti: Leena Kärkkäinen