Otto Sandqvist Helsingissä asuva dramaturgi ja näytelmäkirjailija. Parhaillaan hän työskentelee uuden näytelmätekstin, esityksen ja nykytanssin parissa. Kirjottajana Sandqvistia kiinnostaa tällä hetkellä installaationäytelmä, pienoisnäytelmä ja tapahtuma-score.
 
Ajattelen kirjottavani näytelmiä teatterin ja esitystaiteen välimaastoon. Se on samanaikaisesti sekä haastavaa että vapauttavaa, koska kirjottamiseni perusta on koulutukseni kautta vahvasti sidoksissa draaman traditioon ja teatteriesityksiin, joita tehdään tavallaan jatkumona tälle traditiolle. Esitystaiteen traditio on taas nykyteatterissa, performanssitaiteessa ja elävässä taiteessa (live art). Kysymys siis herää, miten kirjottaa näytelmämuotoa tähän draamasta tavallaan irralliseen kontekstiin. Mielestäni esimerkiksi Fluxus-liikkeen tapahtuma-scoret ja Deborah Hayn koreografiset scoret avaavat hedelmällisen välimaaston ja dialogin näytelmän ja muiden esitettäväksi kirjotettujen tekstien välille. Yksi tämänhetkisistä tutkimuskysymyksistäni on, miten itse voisin kirjottajana ja esityksentekijänä käyttää fiktiota kiinnostavasti esitystaiteen kontekstissa.

Lähestyn näytelmää tunnelman, visuaalisuuden, liikekielen, ajallisuuden ja tilallisuuden näkökulmasta, en lähtökohtaisesti tarinan, henkilön sisäisen maailman tai aiheen tai teeman näkökulmasta.

Suhteeni ”teemaan” on kaksijakoinen ja ambivalentti hedelmällisellä tavalla. Henkilökohtaisuuden ja teeman artikuloitavuuden pakko juurtui minuun niin perusteellisesti opiskeluaikojen alussa, että koen tällä hetkellä, ettei minun oikeastaan kannatta ajatella tai artikuloida itselleni eksplisiittisesti teemaa kirjoitusprosessin alussa – se on siellä kyllä, halusin tai en. Siinä mielessä harrastan varmaan enemmän poisoppimista teemakeskeisetä ajattelusta, kuin teeman aktiivista pohtimista tai yritystä rajata tarkka artikuloitavissa oleva teema, josta pyrin sitten kirjottamaan jotain.
Toisaalta viime näytelmäni ovat pyörineet osittain samojen aihe- ja teemavyyhtien parissa: identiteetin ja subjektiivisuuden muodostuminen kehittyneen kapitalismin aikakautena, halu, seksuaalisuus, luovuus ja taiteen ja populaarikulttuurin suhde ovat ainakin olleet läsnä töissäni jonkin aikaa.

 
Sandqvistille ominaisin taiteen tekemisen muoto on näytelmän ”ajatteleminen”

Olen 70 % kirjottajaluonne ja 30 % yhdessä tekemisen ystävä. ”Ominaisinta” minulle on varmaan näytelmän kirjottaminen tai näytelmän ”ajatteleminen”. Mutta tulisin hulluksi, jos istuisin itsekseni työhuoneella koko vuoden ja tarvitsen ja kaipaan myös sosiaalisia työyhteisöjä ja kollektiivista työskentelyä. Taiteellisesta näkökulmasta näytelmilleni voisi tehdä hyvää, että joku muu kuin minä ”ohjaisi” ne, mutta tähän mennessä olen ihan sosiaalisista syistä (myös kyllä taiteellisista) halunnut ohjata tekstini itse. Tuntuisi sietämättömältä, että kolmen yksinäisen kirjoitusvuoden jälkeen ojentaisin tekstin jollekin toiselle, joka sitten saisi pitää hauskaa muitten kanssa (tietenkään esitysten tekeminen ei aina ole hauskaa – ei todellakaan- mutta on se nyt melkein aina hauskempaa kuin kirjottaminen).

Työskentely esitysdramaturgina ja esityksentekijänä on tärkeä osa taiteilijuuttani ja vaikuttaa myös paljon minuun näytelmän kirjottajana ja ajattelijana.

Itselleni merkityksellisimipä töitäni ovat näytelmät ja esitykset Celeste ja Magnum. Myös työskentely dramaturgina koreografi Jenni-Elina Von Baghin teoksissa, sekä Ocean ecstaticesitys, jonka teimme kollektiivisella työryhmällä Yrjönkadun uimahalliin elokuussa 2021 ovat merkityksellisiä töitä.
 

Magnum ja kapitalismin muovaama minä

Magnum ei niinkään lähtenyt mistään yksittäisestä taiteellisesta ideasta. Ajattelin MagnumiaCeleste-näytelmän vapaana jatkona ja siinä mielessä ajattelin varmaan, että tulen jatkamaan osittain samojen muotojen ja teemojen kanssa.

Aluksi oli varmaan joku tunnelma, ajallisuus ja tempo, joitain kuvia.

Muistan, että ennen kirjoitusprosessia halusin, että näytelmässä ei tapahtuisi juuri mitään toiminnallisesti selkeätä ensimmäiseen kuuteenkymmeneen sivuun ja sitten jossain sivulla 60. olisi tiivis ja draamallisesti eheä pienoisnäytelmä.

Muistan myös, että prosessin alkuvaiheessa muun muassa käänsin Tame Impala’n sanoituksia englannista ruotsiin ja ajattelin, että tässä on nyt sitä jotain samalla kun tiedostin, että tekstin laatu ja autenttisuus oli 13-vuotiaan plagioimista harrastavan kirjottajan tasolla (huomiona siis, että Tame Impalan sanoitukset ovat suht steriilejä ja latteita). Mutta luulen, että Magnumissa alusta alkaen muiden teosten jäljittely, kopioiminen, ja plagioiminen olivat tavallaan läsnä teoksen muodostumisessa. Näytelmä sisältää päällekirjoituksia ja variaatioita elokuvakohtauksista, varioituja kuvia, muunneltuja ja suoria lainauksia sieltä täältä. Magnumissaoli myös alusta alkaen osittain kyse pinnan ja syvyyden, ja kuvan ja kolmiulotteisuuden dialogista. Ja siitä miten pinnasta liikutaan syvyyteen, siitä miten kuva syventyy tai jää kuvaksi, vaikka tarkentuisi.

Magnumissa henkilökohtaisimmat ja tavallaan vilpittömimmät kohdat ovat osioita, joissa kuvataan yksityiskohtaisesti Nike-kenkien ulkonäköä käyden samanaikaisesti subjektin elämänvaiheita ja tunne-elämää läpi. Nämä kohdat liikkuvat pinnan ja syvyyden, jäljitelmän ja autenttisen välillä ja minulle kesti jonkin aikaa hyväksyä, että olin kirjottanut näennäisesti niin pinnalista ja triviaalia tekstimateriaalia.  

Suurimpia henkilökohtaisia tragedioitani on varmaan, kun olen hiljalleen alkanut havahtua siihen, miten autenttisimmalta tuntuvimmat yksilöllisyyden ja omaperäisyyden kokemukseni ovat niin läpeensä kapitalistisen kulttuurin muovaamia. Tarkoitan, että olen aikaisemmin ajatellut, että tietyt elämäni halut ja unelmat olisivat nimenomaan minulle yksilöllisesti ominaisia, mutta olen herännyt siihen, ettei näin välttämättä ole.

Ja luulen, että tätä ajatusta voi soveltaa Magnumiinkin. Ydin ja pinta ovat tavallaan samaa, vilpittömimmät unelmat pelkkä yritys jäljitellä jotain jo tuhat kertaa jäljiteltyä mestariteosta. 
 

Kirjoitusprosessi ennen ja jälkeen esityskauden

Kirjoitusprosessini Magnumin kanssa meni suunnilleen niin, että suunnittelin näytelmää, pohdin sitä, unelmoin siitä, suunnittelin sitä, puhuin siitä (kahdelle ihmiselle) ja olin ”ahdistunut sen edessä, liepeillä ja äärellä” noin kaksi vuotta, ennen kuin pääsin aktiivisen kirjoitusprosessin äärelle. Tänä aikana kirjoitin pelkästään vähän ja kaikki teksti oli laadultaan huonoa. Kirjoittamisen sijaan luin paljon. Jollain tasolla ajattelen, että lukeminen on usein kirjottamisen ensimmäinen vaihe tai, että olisi mahdotonta kirjoittaa ilman lukemista. Ja siinä mielessä, kun luen osana kirjoitusprosessia, ajattelen nykyään, että sekin tavallaan on kirjottamista.
 
Aktiivinen kirjotusprosessi oli lopulta aika lyhyt, alkukeväästä 2020 alkusyksyyn 2020. Työstin näytelmää vielä pariin otteeseen marraskuun 2020 esitysprosessin jälkeen. Mielestäni teksti oli hiukan turhan kesken, kun teimme siitä esityksen, mutta kun ohjaa oman tekstinsä, niin tämä ei ole niin iso ongelma. Mutta on kamalaa palata tekstin äärelle työstämään sitä esityskauden jälkeen – erityisesti, jos sen kanssa on vielä paljon työtä. Näytelmän viimeisteleminen on ehkä hiukan eri asia kuin, että aidosti pitää palata näytelmän maailmaan ja kirjoittaa lisää/uusiksi yms. – niin kuin minun oli pakko Magnumin tapauksessa. En suosittele tätä.

Työskentelin dramaturgi Sofia Aminoffin kanssa Magnumin parissa – enkä yleisellä tasolla saisi mitään aikaan ilman lukevia dramaturgeja, jotka lukevat ja kommentoivat versioita säännöllisesti. Sinna Virtanen oli toinen lukeva dramaturgini ja prosessin loppuvaiheessa vielä kaksi dramaturgia lukivat ja kommentoivat tekstiä. Myös taiteellisen työryhmän kommentit ja esityksen tekeminen vaikutti kirjoitusprosessiin, joka sijoittui esityskauden jälkeiseen aikaan.   

 
Kielellinen tarkkuus haastaa

Itselleni kirjottajana Magnumin tekstuaalinen materiaali liikkuu minimalisimin ja runsauden välillä. Tarkoitan, että yksittäisellä sivulla voi olla suhteellisen vähäeleisesti tekstiä, mutta yksittäisten sivujen kuvat ovat usein aika runsaita ja täyteläisiä ja avaavat kokonaisia (intertekstuaalisia) maisemia. Tämä estetiikka vaatii mielestäni äärimmäistä kielellistä tarkkuutta, ei vain siksi, että kieli tuntuisi harkitulta ja tarkalta vaan myös siksi, että kuvat ja pieneleiset liikkeet kuvien sisällä olisivat oikean rytmisiä ja tuntuisia. Toiminnalliset liikkeet näytelmässä ovat suurimmaksi osaksi erittäin vähäeleisiä: keilapallo pyörii keilaradalla, tie luikertelee vuorella, katse kääntyy sivulle tai silmät aukeavat. Kun liikkeet ovat näin vähäisiä niiden kuvailemisesta tulee äärimmäisen tarkkaa.

En miellä kielellistä tarkkuutta omaksi suureksi vahvuudekseni kirjottajana. Luultavasi suureksi osaksi johtuen siitä, että olen suht kaksikielinen ja luen ja katson elokuvia ja tv-sarjoja myös paljon englanniksi. Tästä seuraa, että lauselogiikkaani, kun kirjoitan ruotsiksi voi usein tulla englannin tai suomen kielestä, vaikken sitä itse välttämättä hahmottaisikaan.

Magnumissa haastavaa oli myös ironian käsite ja taso. Mielestäni näytelmä ei ole ironinen. Mutta luulen, että minä ja ironia olemme yhdessä käyneet läpi jonkinlaisen transformaatio- tai naamioitumisprosessin, joka on johtanut siihen, etten enää oikeastaan hahmota ”ironisia” tasoja teksteissäni – tai näen ne metaironisina tai uusvilpittöminä tai vaan vilpittöminä. Koen olevani aika leveleillä ironian kanssa (en ajattele, että tämä on mikään itseisarvo, enemmin sukupolvitendenssi) ja näytelmiäni luetaan suht usein ironisina tai julmina tilanteessa, jossa minä olen oikeastaan vaan ajatellut pyrkiväni kuvaamaan tyylitellysti vilpitöntä kokemustani tämänhetkisestä todellisuudesta.  

 
Materiaali rakentuu suhteessa tilaan

Lähestyn näytelmää kuin kirjoitettua ohjetta tai ehdotusta siitä, miten tietty materiaali tulisi sommitella tilassa ja ajassa. Tätä näkökulmaa joku voisi ehkä kutsua dramaturgiseksi.

En hahmota näytelmiäni näyttämön kautta. Kirjoitan näytelmää tilaan, en varsinaisesti näyttämölle, jota katsotaan ulkopuolelta (katsomosta). Tosin Magnumissa katse, kuva ja kaksiulotteisuus tuntuivat niin olennaisilta, että Magnum-esityksessä päädyimme erottamaan näyttämön ja katsomon tilallisesti.

En kirjottaessani ohjaa valmiiksi. Minulle kirjoitusprosessi ja esityksentekemisprosessi ovat erillisiä ja jos jotain, pyrin siihen, että teksti ei ”taivu näyttämölle” missään selkeästi havaittavissa olevassa muodossa.   

 
Muodon mahdollisuudet

Minulle taitelijana näytelmän kirjottaminen on ominaisin tapa kehittää ja laajentaa käsitystäni siitä mitä esitys ja teatteri on ja voi olla, tai miten sitä tehdään tai koetaan. Suurimmat taiteellisen intuition ja sisäistetyistä konventioista irtautumisen kokemukseni liitän nimenomaan näytelmän kirjottamiseen.
 
Kirjoitan näytelmää nimenomaan muodon kautta. ”Muoto” tuntuu abstraktilta ja pakenevalta, yleisyydessään jopa välttelevältä käsitteeltä tässä kontekstissa.  Mutta henkilökohtaisesti taiteessa minua kiinnostaa muoto ja itselleni taide on yhteiskunnallisinta, kun se muotonsa kautta auttaa minua kokemaan tai näkemään ympäröivän todellisuuden uudesta näkökulmasta ja hajottaa sisäistettyjä konventioita siitä miltä taiteen (tai todellisuuden) tulisi tuntua, näyttää, kuulua tai miten sen pitäisi olla järjestäytynyt.

Mielestäni on myös virkistävä ajatella, että näytelmä ei olisi niin dominoiva, määrittävä ja kokonaisvaltainen osa esitystä eikä esityksen tekemisen prosessia. Konventionaalisestihan se menee about niin, että jos ”tehdään näytelmää”, niin näytelmäteksti tavallaan määrittää ja läpäisee koko esityksen ja esityksen tekemisen prosessin. ”Kokoillan”-näytelmät pyrkivät useimmiten sisällyttämään esityksen kokonaan itseensä – olemaan koko esitys – sekä ajallisesti että temaattisesti. Mitä jos näytelmää sen sijaan voisi lähestyä yhtenä osana tai osiona esitystä? Mielestäni pienoisnäytelmät, puolinäytelmät, yksikolmasosa-näytelmät ja kaikenlaiset kokeilut suhteessa näytelmän kokoon, muotoon, eleeseen ja käyttötarkoitukseen olisi tervetulleita sekä näytelmäkirjailijoilta, että tekijöiltä, jotka tekevät näytelmistä esityksiä.

 
Jokerina vielä lopuksi: Millaisen näytelmän haluaisit seuraavaksi kirjoittaa?

Jotain hidasta ja tiheää varmaan.