Juha Jokela kirjoittaa ohjattavakseen kanta-esityksen noin kahden vuoden välein, viimeksi Kansallisteatterissa syyskuussa ensi-iltansa saaneen Dosentit. Yksinäisen kirjoittamisen vastapainoksi työn alla on ryhmätyönä kehitelty kuunnelma.

Näytelmäkirjailija, teatteriohjaaja, käsikirjoittaja Juha Jokela ilmesty Zoom-ikkunaan Kansallisteatterin työtilojen remonttievakosta kontista kehutun esityksensä Dosentit kantaesityksen jälkeisellä viikolla. Kansallisteatterissa pyörivä näytelmä kertoo yliopistoväen ahdistuksesta ja yliopiston tilaa selvittävien tutkijoiden joutumisesta aggressiiviseen some-mankeliin. Näytelmän ensi-illan piti olla viime vuonna, mutta se siirtyi koronan vuoksi. 

Jokela vaikuttaa helpottuneelta ja hyväntuuliselta. Hän on selkeästi erittäin hyvillään sekä teatterisaliin paluusta että näytelmän vastaanotosta. 

“Ei ollut itsestään selvää, että tämä menisi hyvin. Tai esitys tuntui hyvältä, mutta kun siinä jutellaan Wittgensteinista ja Habermasista, ei voi olettaa että kysyntä on valtavaa”, hän naurahtaa.

Jokela tunnetaan älykkäistä, suomalaista nyky-yhteiskuntaa kuvaavista näytelmistään, joista moni sijoittuu työyhteisöön. Jokelan esikoisnäytelmä Mobile Horror (2003) kertoi it-firmasta, Esitystalous (2010) konsulttimaailmasta ja puoluepolitiikasta, Esitystalous 2 (2013) Espoon kaupungin brändityöryhmästä, Esitystalous 3 (2016) radio-asemasta ja Sumun (2018) keskiössä oli Venäjän-kauppaa tekevä vientiyritys.

Yliopistoa Jokela lähestyi, koska sen maailma oli tuttu.

“On etua aina, jos pääsee kirjoittamaan aiheesta, josta on kokemusta. Minulla oli kuvitelma, että kun olen opiskellut yliopistolla, minulla on siitä kokemusta. Olen myös ollut tekemisissä silloisten ja myöhemmin tutkijoiksi ryhtyneiden kanssa. Huomasin somen ja julkisen retoriikan myötä, että on tapahtunut jotain siitä, miten heistä puhutaan. Tuli mielikuva tällaisen keskelle joutuvasta ihmisestä, joka voisi sopia Rialle (Kataja) näyteltäväksi.”

Jokela alkoi haastatella tutkijoita.

“Niistä alkoi piirtyä yliopiston kuva. Kävi ilmi, että siellä on aika loukattu yhteisö, joka kokee että heidän työn edellytyksiä on rajusti heikennetty, ja sillä on seurauksia, jotka eivät ole isossa mittakaavassa hirveän hyviä. Luin myös Emmi Niemen ja Johanna Vehkoon teoksen Vihan ja inhon internet. Sieltä tuli esiin, että jos tutkii tiettyjä aiheita, niistä puhuminen julkisuudessa on terveydellekin vaarallista.”

Vaikka Jokelan lapsuudenperheessä arvostettiin teatteria ja näyttelijöitä, lapsuudessa hänellä ei ollut siihen paljoa kosketusta. Innostus kirjoittamiseen heräsi lukioikäisenä lyriikoista. Jokela oli tullut uskoon ja hän kirjoitti gospel-tekstejä.

“Minulle jotenkin sopi se, että tekstini yhdistyy toisen taiteeseen.”

Lukion jälkeen Jokela muutti Helsinkiin opiskelemaan kirjallisuustiedettä. Ainejärjestön kautta sai kymmenellä markalla saman päivän lippuja teatteriin. Jokela vaihtoi ensin teatteritieteen opintoihin, mutta tekijyys kiehtoi enemmän. Hän pääsi kolmannella yrittämällä Teatterikorkeakouluun opiskelemaan ohjaajaksi. Samoihin aikoihin isoveli Rike kiinnostui tv-töistä, ja kaksikko ryhtyi tekemään yhdessä lyhytelokuvia ja komediaa.

“Olin kakkoskurssilla, kun meidän tv-sarja meni läpi.”

Jokela kirjoitti 2000-luvun ensimmäisen vuosikymmenen televisioon Pulkkista, Remonttia, Firmaa, Virtaa ja Kalliota. Hän sai tv-työstään neljä Venla-palkintoa, mutta jätti alan lopulta kovan kirjoitustahdin vuoksi.

Muuten Jokela ei näe television ja näytelmien kirjoittamisessa suurta eroa. 

“Kirjoittajana keskeistä on aihe, miten sen saa draamaksi. Toki tekeminen on erilaista. Teatterissa näyttelijät ovat niin voimakkaasti keskiössä, juttu jää heille. Telkkarissa taas kootaan materiaalia leikkauspöytään. Näyttelijät ovat kauempana tekemisen keskiöstä.” 

Television jäätyä suunnitelmana oli tehdä teatterin lisäksi elokuvaa.

“Kun keksin aiheen, ajattelin, että se olisi yhden paikallisradion ympärillä pyörivä leffa. Yksi kerta töihin kävellessäni kuulin biisin Spitfire Public Service Broadcast -bändiltä. Heidän biiseissä on musapohjat, ja niissä on laulun tilalla vanhoja radiodokumenttipätkiä. Se vei minut aivan valtoihinsa, ja yhtäkkiä minulle tuli näyttömökuva: tässä on radio keskellä näyttämöä ja katsomo joka puolella.” 

Syntyi lopulta radioaseman muutosta käsittelevä Esitystalous 3, eikä elokuvaa. 

“En ole sulkenut sitä pois, leffa on hieno laji. Voisin kuvitella, että osaisin tehdäkin jonkunlaisen leffan. Mutta sen täytyy jotenkin tulla luo. Ei ole suunnitelmaa, että tiettyyn vuoteen mennessä esikoiselokuva.” 

Jokelalle on myös tarjoutunut jatkuvasti sen verran kiinnostavaa teatterialan työtä, ettei elokuvaa ole ollut aikaa miettiä. Hän on ohjannut kaikkien näytelmiensä kantaesitykset itse. Kaksoisrooli tuo joustavuutta: jos kohtaus ei toimi, sen voi myös ohjausvaiheessa kirjoittaa uusiksi tai poistaa.

“Teen esitystä, en näytelmää. Yritän selvitä ensi-illasta hengissä. Kun se on ohi, huilaan hetken, sitten kuukauden sisään kirjoitan tekstistä näytelmän.”

Muutokset eivät ole suuria: Jokela kirjoittaa auki käsikirjoituksessa mukana olevia kuvia ja poistaa hyvin tarkkoja näyttämöohjeita.

Jokelan kirjoitustahti on suhteellisen verkkainen. 

“Olen todennut, että mulle järkevä työtahti on kahden vuoden välein ensi-ilta. Siinä pystyy vuoden verran keskittymään aiheeseen tutustumiseen tulosvastuuttomasti, ja on vielä aikaa kirjoittaa.”

Työssä on varjopuolensa. Kun on itse syventynyt aiheeseen lähes kahden vuoden ajan, harjoitusten alussa Jokelan tehtävänä on vain siirtää tietoa työryhmälle.

“Oma pää on jo täynnä teosta ja muut vasta tutustuvat siihen. Ehkä kolmisen viikkoa ennen ensi-iltaa tilanne alkaa olla sillä tavalla tasa-arvoinen, että koko muu työryhmäkin ymmärtää kaiken ja voidaan keskustella samalta pohjalta. Mutta viikkoa ennen pitää jo ohjaajan antaa tilaa, että muut saa ottaa esityksen itselleen. Se tarkoittaa karrikoidusti sitä, että kahdesta vuodesta kaksi viikkoa on syvällistä ja tasa-arvoista koko ryhmän taiteellista yhteistyötä. Siinä tulee helposti olo, että tämä on aika yksinäistä hommaa.”

Silti hidas tahti on etuoikeus, Jokela sanoo.

“Mun kirjallinen koodi on aika helppolukuinen, se aukeaa yleisölle helposti, eli ihmisiä käy suhteellisen paljon. Mä olen pystynyt elämään hyvin niin, että olen edellisen näytelmän provisioilla pystynyt kirjoittamaan seuraavaa, ilman että on pitänyt hakea vuosiapurahoja tai muita. Systeemi on toiminut mulle hyvin.” 

Näytelmäkirjailijan palkkio muodostuu yleensä joidenkin tuhansien eurojen tilausmaksusta, ja jälkikäteen lipputulojen perusteella maksettavasta 12 prosentin provisiosta. 

“Meillä on hyvin epätasa-arvoinen ala. Alan sisäiset tuloerot on tosi isoja. Jos saa tilaisuuksia tehdä isoille näyttämöille ja niissä onnistuu, pärjää hyvin. Mutta usein näytelmäkirjailijan kokemus on, että pitää tehdä jotain muuta, jotta voi olla näytelmäkirjailija. Vuosikeskipalkat ovat ihan naurettavia.”

Kun korona sulki teatterit ja siirsi Dosenttien ensi-iltaa kymmenellä kuukaudella, Jokelan perusturvallisuuden tunne horjahti: miten uskaltaa lähteä kirjoittamaan, jos ei tiedä, esitetäänkö näytelmää lopulta – ja tuleeko provisiota.

“No, sellaistahan näytelmäkirjailijan työ on. Tervetuloa klubiin, voisi joku sanoa.” 

Hän perää jonkinlaista muutosta: 

“Ehkä näytelmäkirjailijoiden palkan pitäisi olla mukana tässä budjetissa, samoin kuin ohjaajan tai lavastajan palkka. Se tietenkin pienentäisi projektibudjettia, kun siihen pitäisi varata useita kuukausia. Eli se pitäisi ehkä kytkeä siihen, että pääsylipputuloja jäisi teatterille aluksi enemmän. Silloin riski olisi jollain tapaa oikeassa kohdassa, että se ei ole kirjailijapolon kannettavana vaan teatterin.”

Vaikka Juha Jokela tunnetaan erityisesti näytelmistään ja tv-käsikirjoituksistaan, tällä hetkellä Dosenttien menestyksen lisäksi häntä kiinnostavat radiokuunnelmat. Ääneen syttyy innostunut lämpö, kun hän puhuu aiheesta.

“Siellä on esimerkiksi telkkariin nähden tiettyä vapautta, tyyliin että tapahtumapaikat voivat olla mitä vain, kun mikään ei maksa enempää kuin toinen. Liikennettä ei tarvitse pysäyttää, valoa ei tarvitse odottaa ja jos jokin menee pieleen, huomenna voi ottaa uudestaan, koska mikään ei estä.”

Jokela editoi parhaillaan Ylelle kuunnelmasarjaa, joka kulkee työnimellä Eerika Rantasen tähänastinen elämä. Se kertoo nuoren naisen elämästä, ja sen syntytarina on omalaatuinen. Jokela on työstänyt projektia yhdessä näyttelijöiden Ria Kataja, Kaisa Hela ja Eeva Soivio kanssa hiljalleen, vuodesta 2017 lähtien. Pari vuotta meni keskusteluihin ja kokeiluihin, sitten kukin näyttelijöistä alkoi kirjoittaa omaelämänkerrallisia tekstejä nuoruudestaan preesens-muodossa. Kolmen naisen teksteistä on koottu yksi hahmo, mielenterveyshoitajaksi opiskeleva Eerika, jonka aikuistumista ja romansseja kuunnelmassa kuvataan. Vaikka kokonaisuus on Jokelan luoma, sen pohjaksi tarvittiin muiden tekstejä. 

“Näiden naisten kokemukset ja tuntemukset ovat keskiössä. Ollaan oltu huolellisia siitä, että he kertovat, miten vaikkapa seksikohtaukset menevät, ettei mies rupea kirjoittamaan naisen seksikohtauksia omien kuvitelmiensa pohjalta. Mukana on arkoja juttuja – esimerkiksi se, että saa toisen ihmisen kanssa ekan kerran orgasmin ei ole miehelle yleensä erityinen.”

Kataja esittää kertoja-päähenkilöä, Hela ja Soivio tekevät kaikki muut roolit. Suunnitelmissa on jatkaa kuunnelmien parissa. 

“Ollaan vähän ajateltu, että tämä voisi olla trilogia. Siinä olisi nuoruus, lapsuus ja aikuisuus. 

Vuonna 2024 kuunnelman materiaalista on tarkoitus tehdä näytelmä, ja vuodeksi 2025 on jo sovittu näyttämölle jotain, josta Jokela ei voi vielä puhua. 

Uuden projektin aloittaminen hirvittää silti edelleen joka kerta, hän myöntää. Mutta se on osa prosessia.

“On säilynyt sellainen, että on tosi iso rakkaus tätä kohtaan, näytelmän kirjoittamista tarinankerrontaa, teatteria. Näyttelijät ovat hienoja. Teatterilaisten yhteistyö on tosi hienoa. Semmoinen tässä kaikessa on edelleen aika kirkasta. Jotain tosi upeaa tässä työssä on.” 

 

JUHA JOKELA

…Vaikutuksen tehneistä suomalaisista käsikirjoituksista

“Neil Hardwickin työt vaikuttivat minuun aikanaan paljon, erityisesti Musta tuntuu ja Pakanamaan kartta. Näytelmistä on vaikeampi sanoa. Enemmän on vaikuttanut näytelmäkirjailijayhteisön keskinäinen vuorovaikutus ja kannustus. Yhdessä on opeteltu tätä työtä ja toisten ajattelu on vaikuttanut paljon niin tekstien kuin keskustelujen muodossa.”

…Työtavoistaan

“Kun tein Esitystalous 3 Radio -esitystä, totesin etten pysty kirjoittamaan sitä, ellen samalla tee äänidemoa. Oli liian vaikea pitää päässä, missä vaiheessa vaikka juonto loppuu ja muuttuu monologiksi ja musiikki alkaa, joten aloin tehdä karvalakkidemoa. Tajusin, että tämä on aika nasta tapa kirjoitusprosessiin, siinä voi tutkia mittoja ja dynamiikkoja. Olen tehnyt Dosenteissa myös niin, että lueskelin luentoa nauhalle. Kun tulee näyteltyä, se varmistaa että tekstit ovat jonkun muunkin näyteltävissä.”

…Sukupuolten tasa-arvosta omissa projekteissa

“Olen aina pitänyt itseäni tasa-arvoisena ja olen pitänyt kunnia-asiana osata kirjoittaa yhtä hyviä rooleja naisille kuin miehille. Mutta kriittisemmän tarkastelun kautta huomasin kaikenlaisia juttuja. Tajusin, että kymmenen vuotta olen tehnyt töitä niin, että kaikki taiteelliset suunnittelijat on miehiä, paitsi puku ja maski on naisia. Vaikka minulla oli hirveän hyvä ryhmä, päätin että teen tietoisen muutoksen siihen. Olen myös nyt tehnyt käsikirjoituksia, joissa naisnäyttelijät ovat keskiössä. Olen näin jälkeenpäin ihmetellytkin, että miksi aiemmin minulla on ollut vähän enemmän miehet keskiössä, se tulee jostain konventiosta ja tottumuksesta.”

…Kollegastaan näyttelijä Ria Katajasta

“Kun hän puhui ensimmäistä kertaa tekstiäni paperista, se kuulosti siltä kuin se olisi ollut hänen omaa puhettaan. Se on näytelmäkirjailijalle erittäin ison kaliiberin ymmärretyksi tulemisen kokemus.”