Saara Turusen palkitut näytelmät Tavallisuuden aave ja Medusan huone käsittelevät ulkopuolisuutta ja epätasa-arvoa. Hän puhuu Sunklolle tämänhetkisestä työstään, feminismistä ja suomalaisen näytelmäkirjallisuuden tilasta. 

Haastattelu: Pia Parkkinen
Editointi: Kati Pietarinen

Olin nähnyt lasten nukketeatteriesityksen Joensuussa ja päässyt Kallion lukiolaisena ilmaiseksi yhteen Helsingin Kaupunginteatterin esitykseen, jossa muistaakseni nukuin suurimman osan ajasta. En tiennyt teatterista siis paljoakaan. Ennen kaikkea halusin kirjoittaa ja Teatterikorkeakoululla oli maine taideoppilaitoksena. Uskoin, että siellä olisi tietynlainen vapaus tehdä asioita ja niin siellä ehkä olikin. Vasta myöhemmin kiinnyin teatteriin taidemuotona. Se tapahtui osittain koulutuksen kautta, osittain siitä syystä, että näin ulkomailla vaihdossa ollessani teatteria, josta todella pidin.  

Ensimmäisestä näytelmästäsi Puputytöstä on kolmetoista vuotta aikaa. Ohjasit sen ensin Teatterikorkeakoululle, mistä näytelmä valittiin Helsingin Kaupunginteatterin ohjelmistoon. Miten kuvailisit aloittelevaa näytelmäkirjailija Saara Turusta ja millaiseksi hän on muuttunut matkalla?

Olin melko epävarma siinä kohtaa, kun kirjoitin ensimmäistä näytelmääni. Tykkäsin kyllä kirjoittaa ja haaveilin ohjaamisestakin, mutta samaan aikaan en oikein uskaltanut heittäytyä tekijäksi. Etsin Puputytölle kauan jotakuta muuta ohjaajaa, kunnes kävi ilmi, että minun olisi ohjattava se itse. Se oli hieno juttu, koska työ sujui hyvin ja sen kautta sain itsevarmuutta katsoa tulevaisuuteen toiveikkaammin. Tuntuu, että teatteri tuli myös lähemmäs sitä kautta, että itse ihan konkreettisesti ryhdyin tekemään sitä ja jouduin miettimään näyttämöllisiä ratkaisuja. Tekeminen vie ajatuksia eteenpäin ja kehittää taidekäsitystä

Itsevarmuutta on ehkä kertynyt jonkin verran matkan varrella, mutta samaan aikaan yksikään työ ei ole mikään itsestäänselvyys. Sellainen tietynlainen pelko ja epävarmuus jokaisen produktion alkuvaiheessa säilyy aina. Se kuuluu asiaan, koska kaikki teokset ovat eräänlaisia arvoituksia, joihin etsitään omanlaisiaan vastauksia.

Ajattelen itseni edelleen ensisijaisesti kirjoittajaksi, mutta pidän paljon myös teatterin tekemisestä ja teatteriksi ajattelemisesta. Toivottavasti voin jatkaa sitä tulevaisuudessakin. Toivottavasti tulevaisuudessa teatteria vielä on. 

Miten suomalainen teatteri ja näytelmäkirjallisuus ovat muuttuneet siinä ajassa, kun olet sitä ammatiksesi tehnyt?

Minun kouluaikanani puhuttiin kovasti nykyteatterista ikään kuin muusta teatterista erillisenä alalajina. Sittemmin nyky-etuliiite on saanut jäädä ehkä vähän samalla tavalla kuin nykytanssi-termin kohdallakin on käynyt. Olen tähän kehitykseen tyytyväinen. Teatteri voi olla mitä tahansa ja on tärkeää, että taiteenlaji pitää sisällään laajan kirjon asioita. Sinne mahtuvat niin puhenäytelmät kuin enemmän tanssia, performanssia tai sirkusta lähestyvät jutut. Itse puhun mielelläni vain esityksistä. 

Uskon, että suomalainen näytelmäkirjallisuus ja teatteri ovat menneet valtavasti eteenpäin. Erilaisten esitysten ja tekijöiden kirjo on kasvanut. Väitän, että suomalainen näytelmäkirjallisuus on kansainvälisestikin vertailtuna kiinnostavaa ja korkeatasoista. Ihmiset ihan oikeasti omistautuvat tälle kirjallisuuden lajille ja tituleeraavat itseään näytelmäkirjailijoiksi. Tämä kehitys oli vasta alussa silloin kun minä olin koulussa. Soisin sen jatkuvan ja kukoistavan. Toivoisin myös, että näytelmiä alettaisiin julkaista Suomessa systemaattisemmin. E- ja äänikirjaformaatit tarjoavat näytelmillekin uusia mahdollisuuksia, ne tulisi osata käyttää hyödyksi.    

Miten näytelmien aiheet ovat muuttuneet? Mistä sellaisesta ei kirjoiteta, mistä pitäisi kirjoittaa?

En lähde erittelemään hyviä ja huonoja aiheita, koska uskon, ettei sellainen olisi edes mahdollista. Kaikki aiheet ovat yhtä kiinnostavia tai epäkiinnostavia, kaikki riippuu siitä, miten niitä käsitellään. Jos me lähdemme tarkastelemaan aiheita sitä kautta, että mistä on kirjoitettu jo tarpeeksi, niin esimerkiksi kuolemasta ja rakkaudesta ei kannata sanoa enää yhtään mitään. Mielestäni aihe on sopiva silloin, kun taiteilija on siitä itse tarpeeksi kiinnostunut. 

Millaisin mielin seurasit keskustelua, jota käytiin viime talvella Teatterikoulun nykyisten opiskelijoiden “aatteellisuudesta” tai “ideologisuudesta”, jonka jotkut näkevät uhkaavan taiteen vapautta?  

Seurasin sitä melko uupunein mielin. Tuli usein vähän samanlainen tunne kuin Sanna Marinin aamiaiskohun äärellä, että toimittajat vuolevat tikusta asiaa ja lietsovat vastakkainasettelua. Osittain tuntui jopa häikäilemättömältä se tapa, jolla opiskelijat sotkettiin osaksi mediamyllyä. Teatterikoulun pitäisi olla paikka, jossa saisi rauhassa möyriä ja kapinoida luottaen siihen, ettei joudu käymään asioita läpi Iltalehden sivuilla. En tiedä olisiko oma pääni kestänyt vastaavaa kouluaikoina. Kokemukseni mukaan Teakissa moni käy läpi haastavia asioita etsiessään itseään ja omaa taiteilijuuttaan. Opettajien ja ulkopuolisten pitäisi ymmärtää tämä. Mediassa uhriutuminen ei auta ketään. 

Onko meillä riski poliittisesta korrektiudesta teatterissa? Onko vaarana, että näytelmäkirjailijat alkavat itse sensuroida tekstejään kohun pelossa?

En usko. Itseäni lähinnä väsyttää, että tästä asiasta koko ajan kysellään. Tämä tietynlainen jankuttaminen paisuttaa ongelmaa, jota en itse näe kovinkaan uhkaavana. Kritiikkiä toki tulee, siihen kannattaa jokaisen taiteilijan varautua, mutta ainakaan omalla kohdallani se ei ole estänyt minua jatkamasta työtäni tai kääntänyt ajatteluni suuntaa. 

Suoraan sanottuna tuntuu, ettei tämä ole juuri tällä hetkellä kaikkein relevantein uhka tai taidekeskustelun kulma. Pikemminkin meidän tulisi keskustella siitä, miten saisimme taidelaitokset taas auki, freelancerit töihin ja valtion määrärahaleikkaukset peruutettua. On ollut masentavaa huomata, miten taide ja kulttuuri on poljettu tässä kriisissä jalkoihin. Se mitä pidämme suomalaisuutena, on lopulta aika hauras rakennelma. Jos taide ja kulttuuri katoavat, paljoa ei jää jäljelle.

Olet sanonut, että toteutat feminismiä parhaiten töittesi kautta?

En ole ihan varma, mistä tuo sitaatti on peräisin. Mutta ehkä olen viitannut sillä johonkin sellaiseen, että kun olen koulutukseltani taiteilija ja omistan suurimman osan ajastani taiteelliselle työlle, tuntuu luontevalta osallistua yhteiskunnalliseen keskusteluun nimenomaan taiteen kautta eikä esimerkiksi lehtien palstoilla tai sosiaalisessa mediassa. Minulla ei vain riitä aikaa eikä energiaa siihen, että debatoisin Facebookissa päivät pitkät. 

Vaikka teoksissani on välillä yhteiskunnallisia sävyjä, ei taiteen tekemiseni ensisijainen tavoite kuitenkaan ole aina kantaaottavuus, vaan mietin paljon myös esteettisiä kysymyksiä, kieltä, muotoa, rakennetta, värejä – kaikkea sellaista, joka ei palaudu mihinkään maailmankuvalliseen asiaan. Usein hyvin kärkkäästi pyritään lokeroimaan, että tuo on poliittista taidetta ja tämä sitten taas ei. Itse ajattelen, että kaikki taideteokset kannattelevat jonkinlaista maailmankuvaa. Pyrin siihen, että se olisi omissa teoksissani ihmiskäsitystä laajentava, ei supistava tai kahlitseva. 

Täytät elokuussa 40 vuotta. Miltä se tuntuu? Onko se kriisin paikka? 

Kuvittelin nuorena, että keski-ikäiset olisivat tylsimyksiä, kenties siksi, että sellaista ajatusta toistellaan paljon. Ehkä jonkinlaista tiettyä rauhaa elämässä onkin verrattuna parikymppisyyteen, mutta pidän tästä elämänvaiheesta. On helpompaa, kun tietää mistä pitää ja mihin haluaa käyttää aikansa. Toisaalta elämä on ihmeellistä kaikkina ikäkausina. 

Olet kirjoittanut kolme romaania: Helsingin Sanomien esikoiskirjapalkinnon saaneen Rakkaudenhirviön (2015), osittain kirjapalkinnostakin kertovan Sivuhenkilön (2018) ja keväällä julkaistun Järjettömiä asioita. Miten proosan kirjoittaminen eroaa näytelmien kirjoittamisesta?

Molempien kirjoittaminen on haastavaa, mutta eri tavoilla. Proosaa tehdessä minulla ei ole vaikeuksia tuottaa materiaalia, suurin haasteeni liittyy yleensä sen miettimiseen, mistä materiaali kertoo, mikä on sen aihe, minkä ympärille se rakentuu. On tavallista, että olen välillä jumissa pitkiäkin aikoja. 

Teatterille kirjoittaminen liittyy enemmän konseptin miettimiseen, siihen millainen esitys tekstistä on tulossa. Haaste on ennen kaikkea leikkaamisessa ja kirkastamisessa. Puolentoista tunnin esitykseen mahtuu hyvin vähän verrattuna romaaniin. Haluan jättää tilaa myös visuaalisuudelle ja musiikille. 

Romaanin lisäksi tänä vuona on julkaistu toimittamasi antologia Suurteoksia (Tammi), jonka esseet käsittelevät naisten kirjoittamia kirjoja. Minkä parissa työskentelet nyt?

Ohjaan parhaillaan näytelmääni Tavallisuuden aaveetta saksalaisessa Schauspielhaus Bochumissa. Ensi-ilta on 11. syyskuuta. Jotain pieniä yksityiskohtia muutetaan saksalaiseen kontekstiin sopiviksi. Sanotaan nyt esimerkkinä vaikkapa Kai Hyttisen Dirlanda-kappale. Se täytyy korvata saksankielisellä vastineella. Projektin olisi pitänyt toteutua jo vuosi sitten, mutta koronan takia se on siirtynyt. Olen todella innoissani, että nyt olen viimein täällä. 

Tämän jälkeen teen teatteria todennäköisesti myös kotimaassa. Mutta mitä, missä ja milloin, siitä kerron lisää myöhemmin. 

Mikä aihe tai teema on sinulle tällä hetkellä tärkeä –  yhteiskunnallisesti tai kirjailijana tai yksityishenkilönä? 

Pohdin yhä kaanonia ja siitä sivuutettuja naisia. Mietin sellaisia taiteilijoita kuin Hilma Af Klint, Alice Guy Blaché, Vivian Maier ja Loïe Fuller. 

Heitä kaikkia yhdistää se, että he ovat tehneet jotakin merkittävää ja muuttaneet taiteen historiaa, mutta heidät on silti miltei unohdettu ja heidän uransa on ollut vähällä pyyhkiytyä kokonaan pois. Vain sitkeiden puolestapuhujien ansiosta saamme nauttia heidän teoksistaan tänäkin päivänä. Olen iloinen, että satun elämään ajassa, jossa kadonneita taiteilijoita nostetaan esiin. Mutta samaan aikaan uskon, että tällaisia naisia on vielä lukuisia. Heille on annettava heidän ansaitsemansa paikka taiteen historiassa ja heistä on kerrottava taidekouluissa.

****

SAARA TURUNEN…

…Rakkaimmasta omasta teoksesta 

“Luulisin, että aina se viimeisin teos on rakkain, koska siitä on vähiten aikaa. Välillä saattaa tuntua oudolta puhua jostain teoksesta, joka on tehty vuosia sitten. Silloin kun teos tulee valmiiksi, se muuttuu taiteilijalle itselleen oikeastaan menneisyydeksi. Pian aivot alkavat jo raksuttaa jonkin uuden parissa ja katse suuntaa tulevaan.” 

…Omien näytelmien teemoista

“Olen käsitellyt paljon normeja ja niiden aiheuttamaa ulkopuolisuuden tunnetta. Jokaisessa teoksessa nuo asiat ovat ottaneet aina vähän eri muotoja ja sävyjä. Esimerkiksi Tavallisuuden aaveessa mietin kansallista identiteettiä, erilaisuuden pelkoa ja joukosta erottumista. Medusan huoneessa puolestaan keskiössä olivat enemmän sukupuoleen ja epätasa-arvoon liittyvät kysymykset.” 

…Tuotantoonsa vaikuttaneista näytelmäkirjailijoista

“Luulisin, että Kristian Smedsin työllä on ollut vaikutuksensa. Se johtuu ennen kaikkea siitä, että toimin hänen dramaturginaan Münchener Kammerspiele -teatterissa vuonna 2012. Projekti oli pitkä ja siinä ehdin tutustua Kristianin työtapaan. Myös teatterikouluaikaisilla opettajillani on ollut vaikutuksensa. Heitä olivat muun muassa Laura Ruohonen ja Katariina Numminen. Jotkut kollegat ovat vaikuttaneet ihan jo siksi, että he ovat toimineet dramaturgisena apuna teksteilleni. Heitä ovat mm. E. L. Karhu ja Heini Junkkaala.” 

…Vaikutuksen tehneistä kotimaisista näytelmistä

Noora Dadu: Fail
Heini Junkkaala: Homoäiti
E. L. Karhu: Kuka tahansa meistä
Anna Paavilainen: Play Rape
Milja Sarkola: Jotain toista

“Kaikki omaäänisiä, jollakin tavalla keskustelua herättäneitä tai teatterillista ajattelua uudistaneita, lämpimiä, hauskoja ja henkilökohtaisia tekstejä, joissa tekijä on tavalla tai toisella ottanut teatterin, oma kokemuksensa ja kehonsa haltuun.” 

***

Tänä vuonna tulee kuluneeksi sata vuotta siitä, kun Suomen Näytelmäkirjailijat ja Käsikirjoittajat ry, aiemmalta nimeltään Suomen Näytelmäkirjailijaliitto perustettiin vuonna 1921. Saara Turusen haastattelu on osa juttusarjaa, jossa esitellään suomalaisia näytelmäkirjailijoita ja käsikirjoittajia.