Laura Suhonen tunnetaan erityisesti palkituista tv-sarjoista Mustat lesket ja Koukussa. Hän puhuu Sunklolle suoratoistopalveluiden mullistavasta vaikutuksesta, roolihahmojen tärkeydestä ja siitä, miten katsoja saadaan koukkuun. 

Haastattelu: Kati Pietarinen
Kuva: Antti Haanpää


Käsikirjoittaja Laura Suhonen muistelee olleensa 11 tai 12, kun kotiin tuli tietokone. 
 
“Se oli asunnon perällä, ja takanani avautui pitkä käytävä ulko-ovelle asti. Kirjoitin paljon kauhu- ja jännitystarinoita. Välillä pelotti niin paljon, että vilkuilin olan yli”, hän muistelee. 
 
Saman tarinan maailmaan uppoamisen tunteen hän tavoittaa välillä edelleen työssään. 
 
Suhonen tunnetaan erityisesti palkittujen tv-sarjojen pääkäsikirjoittajana. Suomessa Nelosella nähdyssä Mustissa leskissä kolme ystävystä päättää murhata miehensä. Sarjan oikeudet on myyty lukuisiin maihin, ja siitä on toteutettu niin pohjoismainen, meksikolainen, egyptiläinen kuin intialainen versio. Ylen tilaama rikossarja Koukussa taas rakentuu huumetaustaisen huumerikostutkijan ja entisen narkomaanin suhteen ympärille. Senkin oikeudet on myyty Yhdysvaltoihin. Suhonen sai molemmista käsikirjoituksista Kultainen Venla -palkinnot.
 
Sarjojen pariin Suhonen päätyi sattumalta: lapsena ja nuorena haaveena oli tulla kirjailijaksi. Laura Suhonen kuvaa itseään klassiseksi lukutoukaksi, joka luki niin tyttökirjat, Sormusten Herrat kuin Dostojevksitkin. 
 
Televisiosta katsottiin perheen kanssa sitä, mitä tuli: Ritari Ässää, Blondi tuli taloon, Kyllä isä osaa, nuortenohjelmia, piirrettyjä. Suuren vaikutuksen teki Suhosen alakouluikäisenä sattumalta näkemänsä Kuolleiden runoilijoiden seura. Siinä tiukan eliittipoikalukion uusi englanninopettaja tuo kirjallisuuden opetukseen uusia tuulia, traagisin seurauksin. 
 
“Olin yksin kotona koulun jälkeen. Järkytyin niin paljon, että itkin varmaan puoli tuntia aivan hysteerisesti. Sielu oli samaan aikaan kohottutunut ja murskautunut ihmisen ristiriitojen edessä. Siinähän on elementtejä, jotka puhuttelevat minua edelleen: vahva tarina, kiinnostavat henkilöt, ihmisen kyky hyvään ja pahaan. Muistan lohduttomuuden, että minulle on paljastettu ihmisenä olemisesta jotain musertavaa.”
 
Teini-ikäisenä Laura Suhonen julkaisi novelleja antologioissa. Rakkaus kirjoittamiseen ja kirjallisuuteen vei Suhosen Kallion lukioon, Oriveden opiston kirjoituslinjalle ja yliopistoon lukemaan kirjallisuustiedettä. 
 
“Kirjallisuustieteen opiskelu oli hirveän teoreettista, ja olen itse aina ollut tekijä. Etsin, että missä voisi opiskella konkreettisesti kirjoittamista, eikä paikkoja silloin juuri ollut. Löysin Taikin.”
 
Valinta on tuntunut oikealta. 
 
“Onnekseni pääsin sisään, koska tämä on sopinut minulle hirveän hyvin. Olen aika sosiaalinen, tykkään olla tekemisissä ihmisten kanssa, ja on osoittautunut tosi sopivaksi, että leffoissa ja sarjoissa tehdään paljon yhteistyötä. En välttämättä viihtyisi yhtä hyvin yksin kirjoittamassa.”
 
“Hetken mietin, mitä olen mennyt tekemään”
 
Opintoaikoina Suhonen kuuli ylemmällä vuosikurssilla ohjaajaksi opiskelevan Marja Pyykön nuorisoelokuvaideasta, johon hän etsi käsikirjoittajaa. 
 
“Mietin, että voi kunpa Marja tulisi ajatelleeksi mua, mutta en uskaltanut olla yhteydessä, kun olin kokemattomampi ja nuorempi. Onnekkaiden sattumien kautta Marja päätyikin kysymään minua. Sain tehdä lopputyöelokuvaksi Sisko tahtoisin jäädä -elokuvan, ja se oli tosi hieno kokemus. Kirjoittaminen meni hirveän hyvin, ja meistä tuli Marjan kanssa vahva työpari.”
 
Vuonna 2010 valmistunut nuorisoelokuva kertoo kahden hyvin erilaisen tytön ystävyydestä. 
 
Kun oma tarina muuttui ensimmäistä kertaa todeksi, kokemus oli pysäyttävä. Suhonen oli mukana, kun uimastadionilla kuvattiin elokuvan alkukohtausta, salaista yöuintia. 
 
“Näin sen valtavan ryhmän, siellä oli ihan hirveästi porukkaa ja koko uimastadion käytössä. Hetken mietin, että mitä olen mennyt tekemään”, hän nauraa. 
 
“Että kaikki nämä ihmiset antavat tähän työpanoksensa ja tähän käytetään todella paljon rahaa, myös veronmaksajan rahaa! Siinä on suuri vastuu.”
 
Pääkirjoittaja voi saada yllättäviä puheluita
 
Elokuvaa Suhonen ei ole lopputyönsä jälkeen tehnyt, koska sarjojen maailma vei mennessään. Ensin hänelle tarjottiin töitä Helsingin Herra -tv-sarjassa jaksokirjoittajana. 
 
“Olin ihan järkyttynyt, kun näin aikataulun! Elokuvan käsikirjoitusta tehdään yleensä vuosi. Nyt piti kolmen ihmisen voimin tahkota kaksitoista tunnin jaksoa puolessa vuodessa. Se tuntui vitsiltä.”
 
Suhonen huomasi, että tekotapa sopikin hänelle hyvin. Sarjassa käytettiin writers’ room -työskentelytapaa, jossa samassa huoneessa istuu sarjan ideoinut pääkirjoittaja sekä jaksokirjoittajia. Tarinaa kehitetään yhdessä, osittain post it -lappuina seinälle. Kukin jaksokirjoittaja kirjoittaa omat jaksonsa, jotka pääkirjoittaja editoi lopuksi yhtenäiseksi. 
 
“Yhdessä ideointi on sarjakirjoittamisen suola. Tykkään nopeatempoisuudesta. Pidän hirveästi siitä, että henkilöä voi kuljettaa mukana pitkän kaaren. Henkilöistä ehtii paljastaa monia puolia: hänen statustaan ehtii muuttaa ja ihmissuhteita pystyy varioimaan paljon”, Suhonen kertoo. 
 
Työ ei lopu tekstin valmistumiseen. Parhaillaan Suhonen työskentelee käsikirjoittajana tuotantoyhtiö Fire Monkeylla. Vakituisen työsopimuksen ansiosta hän on ollut mukana myös casting-keskusteluissa. Esituotantovaiheessa käsikirjoitusta voi joutua muuttamaan paljonkin, jos esimerkiksi tietty kuvauspaikka ei toteudukaan, näyttelijä ei pääsekään tai raamit muuten muuttuvat. 
 
“Ällistyttävin tilanne tuli Koukun kakkoskaudella, jossa oli Thaimaaseen sijoittuva juonikuvio, johon liittyi huumeet ja korruptoitunut poliisi. Käsikirjoitus oli valmiina ja olin jo äitiyslomalla toisen lapseni kanssa, kun sain soiton, että Thaimaan viranomaisten mukaan käsiksessä ei saa olla korruptoitunutta poliisia eikä dialogissa voi mainita huumeita. Siinä sitten lapsi rintarepussa jumppapallon päällä näpyttelin, että tää on sittenkin nyt joku jengipomo.”
 
Vaikka useimmat päätökset jäävät ohjaajalle, myös pääkäsikirjoittaja voi saada tuotantoryhmän muilta jäseniltä yllättäviä puhelinsoittoja. 
 
“Kun olin Mustissa leskissä ensimäistä kertaa pääkäsikirjoittajana, jouduin yhtäkkiä ottamaan kantaa siihen, että millainen auto tällä henkilöllä on. Joskus on kysytty, että missä vaiheessa eronnut henkilö luopuu sormuksestaan, tai että mitä henkilön lukemassa lehtijutussa sanotaan. Käsikirjoitusta ei voi koskaan miettiä niin valmiiksi, etteikö tuotantoryhmä keksisi kiperiä ja hyviä kysymyksiä.” 
 
Viimeinen varsinainen työvaihe on leikkauksen kommentointi, jota Suhonen kuvaa viimeiseksi kirjoitusrundiksi. 
 
“Toteutuksen näkeminen ensimmäistä kertaa ei ole minulle käsikirjoittajana yksiselitteisesti helppo hetki. Siinä joutuu luopumaan omista mielikuvistaan. Alkuun saattaa olla pientä järkytystäkin, ja menee hetki tajuta, että olenkin tyytyväinen lopputulokseen. Tunne on varmaan samanlainen, kuin jos näkee lempikirjastaan tehdyn elokuvan”, Suhonen vertaa. 
 
Sarjojen henkilöhahmot jäävät elämään
 
Mikä sarjojen käsikirjoittamisessa viehättää? 
 
Elokuva on armoton, suljettu maailma, johon on mahduttava kaikki, Suhonen kuvaa. Sarja taas sallii rönsyjä ja syventymistä, elämänkaltaisuutta ja sivupoluille eksymistä. 
 
“Rakkaimmat kohtaukseni omista sarjoistani ovat ne, jotka eivät edistä pääjuonta, vaan ne paljastavat jonkun puolen henkilöistä tai hänen ihmissuhteistaan ja tavoittavat jotain ihmisenä olemisesta. Taistelen sen puolesta, että ne saavat jäädä mukaan.” 
 
Suhosen kollega kommentoi vähän aikaa sitten, että sarjat eivät jää elämään samalla tavalla kuin elokuvat: niitä ei kaiveta esiin ja katsota monta kertaa, kuin lempielokuvia. Se on ehkä totta, mutta sarjoista jäävät elämään henkilöt, Suhonen pohtii. Siksi ne ovat kaikkein tärkein elementti. 
 
“Muistelen vieläkin Mad men -sarjan henkilöitä, samoin Sinkkuelämän henkilöitä tai Officen David Brentiä. Siksi henkilöt ovat sarjoissa tärkeintä. Leffassa voi olla vähän puisevatkin henkilöt, jos kaikki muu on järkyttävän hienoa. Sarjassa ei oikein voi. Jos henkilöt eivät ole kiinnostavia, niiden pariin ei jaksa palata.” 
 
Sarjojen kirjoittamisessa on omanlaiset vaatimukset: jokaisen jakson on päätyttävä niin, että katsoja haluaa nähdä seuraavan.
 
“Cliffhangereiden vaatimus on aika kova. Yritän hakea emotionaalisia kliffareita, joissa uusi tunne tai draamallisen asetelman uuteen asentoon kiepautus riittää kantamaan kiinnostusta –  ettei tarvitse olla teknistä kliffaria, jossa joku uhkaa aseella tai nauhoittaa salaisen keskustelun. Olen myös usein miettinyt, että komediassa luotetaan siihen, että haluaa nähdä samat tyypit uudestaan – siitä muodostuu halu jatkaa.”
 
Lisäksi katsojan on muistettava, mitä edellisessä jaksossa tapahtuikaan. 
 
“Aiemmin infon muistutteluun meni yllättävän paljon aikaa. Se pysäytti draaman ja tuntui kömpelöltä, kun sen alkoi haistaa. Suoratoistopalveluiden myötä luotetaan siihen, että katsoja katsoo useita jaksoja peräkkäin ja pysyy itse kärryillä.” 
 
Suoratoistopalvelujen ansiosta voi tehdä omalaatuista
 
Suoratoistopalvelut ovat muutenkin mullistaneet sarjakäsikirjoittamisen maailman. Alalla puhutaan kultakaudesta. Kysyntää riittää, ja harva on toimeeton. Vaikutus tuntuu myös Suomessa. 
 
“Ennen kun oli kolme televisiokanavaa, kaiken oli puhuteltava kaikkia vauvasta vaariin. Nyt voi tehdä särmikkäämpiä, kärjekkäämpiä ja omalaatuisempia sarjoja, ja luottaa siihen, että jos ne onnistuvat, ne leviävät myös muihin maihin”, Laura Suhonen sanoo.
 
Samalla jaksojen määrä on vähentynyt: lyhyemmistä tulee varmemmin tasalaatuista. 
 
Vaikka korona-aika on ollut laajemmin taide- ja kulttuurialalle tuhoisa, sarjojen kysyntää se on vain lisännyt. 
 
“Kun pandemia alkoi, yhtäkkiä kaikki se mitä oli ideoinut, tuntui ihan vanhentuneelta. Että herranjumala, ketä enää kiinnostaa vaikka jokin draamakomedia? Mutta olen tajunnut, että itse asiassa ne sarjat, joiden pariin olen itse hakeutunut, ovat ne joiden parissa saan paeta pandemiaa.”  
 
Viime vuosina Suhonen on ollut mukana käsikirjoittamassa Ylellä viime vuonna nähtyä White Wall -sarjaa sekä merkittävässä osassa ensi vuonna nähtävää sarjaa Kansan viholliset, jossa tutkiva toimittaja joutuu vihakampanjan kohteeksi. Parhaillaan Suhosella on työn alla oma draamasarja, joka kulkee työnimellä Sekunnit. Se on kuusiosainen, ja sitä tehdään Ylelle. 
 
Pääosassa sarjassa on suuronnettomuustutkija Marita. 
 
“Olen tästä tosi innostunut! Rikos on niin dominoiva elementti sarjoissa, ja niitä ostetaan. Ymmärrän sen, ne puhuttelevat itseänikin: rikossarjoissa on niin vahva jännite, tutkinnan prosessi, elämä ja kuolema. Mutta olen yrittänyt miettiä, että mitä muuta on kuin rikokset? Suuronnettomuustutkinnassa on samoja elementtejä, mutta kyse ei ole vain siitä, että kuka on syyllinen. Siitä avautuu monimutkaisempi maailmankuva.”
 
*********
 
LAURA SUHONEN…
 
…Alan epäkohdista
 
“Tiedän, että epäkohtia on paljon etenkin freelancer-kirjoittajien palkkauksessa, työsuhteiden kestossa ja creditoinnissa. Minulla on ollut hyvä tuuri: olen saanut olla vakituisissa työsuhteissa ja minua on kohdeltu hyvin. Ideoinnin luonne on sellainen, että se vaatii mietintää ja haahuilua, siltä ei voi vaatia ihan täyttä tehokkuutta. Tällaista kuukausipalkka mahdollistaa eri tavalla. Tuotantoyhtiöiden kannattaa kyllä panostaa kirjoittajien vakinaistamiseen.” 
 
…Käsikirjoitustensa naisista
 
“Minusta ollaan nyt oikealla tiellä siinä, että kenen katse ja ääni pääsee elokuvissa kuuluviin. Nyt naishahmoissa alkaa olla aika hyvää variaatiota sarjoissa ja leffoissa. Yritän tietoisesti aina haastaa itseäni, että miksi kirjoitan naishahmon käyttäytymään tietyllä tavalla, ja yritän tarjota mahdollisimman ristiriitaisia ja toiminnallisia naisia. Yritän myös olla tarkkana siitä, ettei naisista tule aina yhdenlaisia: ettei ainoa kiinnostava naishenkilö ole maskuliinisesti käyttäytyvä, dominoiva, sellainen vanha perinteinen miespäähenkilö. Näiden asioiden ajattelu ei tunnu kahlitsevalta. Mitä monipuolisemman kuvan käsikirjoitukset antavat ihmisyydestä, sen parempi.”
 
…Vaikutuksen tehneistä suomalaisista käsikirjoituksista
 
“Viimeaikaisista elokuvista pidin Miia Tervon ohjaamasta Aurorasta, joka on myös hänen kirjoittamansa. Siinä on upeat henkilöt ja se pöllytti romanttisen komedian konventioita ennennäkemättömällä tavalla. Sarjapuolelta taas Anna Brotkinin käsikirjoittama ja Anna Dahlmanin ohjaama Aikuiset-sarja kolahti lopulta toisella kaudella ja kovaa. En hirveästi lämmennyt sarjasta ykköskaudella – tunsin etten kiinnity siihen mitenkään. Mutta toinen kausi olikin mahtava! Kepeä komedia, jonka henkilöt ovat hiton uskottavia ja hauskoja. Siinä on ihana lempeä katse. Sarja ei ole mikään ilkeä satiiri hipstereistä. On aika vaikeaa tehdä käsikirjoitusta, joka ei ole hampaaton tai tylsä, vaikka se on lämmin.”
 
…Kohtauksesta, jonka olisi halunnut kirjoittaa
 
“Kirjoittajana mietin paljon sitä, mitä katsoja kussakin kohdassa olettaa tapahtuvan ja yritän sitten viedä häneltä maton alta, mutta niin, että se tuntuu uskottavalta. Ikiaikaisessa suosikissani Mad men -sarjassa on hyvä esimerkki tästää. Koko kauden jännite rakentuu sille, että päähenkilö Don Draper on varastanut toisen ihmisen identiteetin, ja sitten työkaveri saa tietää asiasta. Hän alkaa kiristää Draperia, jolloin katsoja olettaa, että tämä on varmaan seuraavan kauden kuvio. Sen sijaan Draper marssittaakin työkaverin saman tien pomon luokse ja pyytää kertomaan tälle – eikä pomoa kiinnostakaan ollenkaan. Kohtaus on niin yllättävä, ja siinä tiivistyy jotain amerikkalaisesta yhteiskunnasta, jossa jokainen saa olla oman onnensa seppä. Noin mä haluan osata kirjoittaa:”