Tuomas Timonen: Mihin näytelmäkirjailijoita ja käsikirjoittajia tarvitaan

Alla oleva teksti on Tuomas Timosen "virallinen provokaatiopuhe", joka luettiin Suomen Näytelmäkirjailijaliiton 90-vuotisjuhlissa 21.10.2011.

Kemissä 20.10.2011

Arvoisa juhlaväki,

Kun minua pyydettiin pitämään tämä puhe, minulle korostettiin sitä, että puhe saa olla provokatorinen. Siksi ajattelin, että saattaisin parhaiten provosoida puhumalla tässä yhteydessä taiteesta. Nimittäin, vaikka olen kovin vastahankainen osallistumaan näytelmäkirjailijoita, käsikirjoittajia ja heidän alaansa koskeviin keskusteluihin, olen osallistunut sellaisiin kirjailijan- ja opettajantyöni velvoittamana useita kertoja.

Ja – olipa keskustelun aihe mikä tahansa – se on muuttunut poikkeuksetta hyvin pian keskusteluksi rahasta. Vaikka on kokoonnuttu keskustelemaan taiteesta, päädytään sen sijaan valittelemaan, että tällä työllä ei elä. Että jostain pitäisi saada perunaa ja papuja jääkaappiin. Mutta koska perunat ja pavut eivät maksa juuri mitään, kyse on tietenkin siitä, mitä muuta kuin niitä halutaan. Hyvä ystäväni onkin tähän viitaten todennut, että tämän ajan taiteilijoitten mielestä suurin vääryys maailmassa näyttäisi olevan se, ettei heillä itsellään ihan ole varaa keskiluokkaiseen elämäntapaan.

Puheenvuoroni annettu otsikko on: Mihin näytelmäkirjailijoita ja käsikirjoittajia tarvitaan tulevaisuudessa? Heidän työtään, siis meidän työtämme, kuulee määriteltävän milloin mitenkin. Milloin pitää tehdä analyysiä yhteiskunnasta, milloin pitää herättää tunteita, milloin pitää kertoa tarinoita, milloin pitää tuottaa esteettinen elämys, milloin pitää esittää utopioita, milloin taas kertoa kaikki suden tai ruohon näkökulmasta – ja niin edelleen. Nämä kaikki voivat olla relevantteja jonkun tekijän jonkun työn kohdalla, mutta on nähdäkseni turhaa yleistää niitä – niin kuin tehdään ajan taidemuotivirtausten mukaan – koskemaan jokaista tekijää ja jokaista teosta.

Ilmeisin vastaus kysymykseen, mihin näytelmäkirjailijoita ja käsikirjoittajia tarvitaan, on tietenkin: ei mihinkään. Jo se, että kysymys pitää esittää, kertoo siitä, että kyseisen ammattikunnan tarpeellisuus on vähäinen, jos sitä edes on. En ole kuullut, että kukaan kysyisi, mihin sairaanhoitajia, putkimiehiä, opettajia, tai vaikkapa puolustusasianajajia tarvitaan. Kysymystä ei tarvitse esittää, koska useimmalle järkevälle ihmiselle vastaus on selvä. On vanha vitsi, mutta myös tosiasia, että jos kirjailija menee lakkoon, kukaan ei huomaa sitä.

On ylipäätään vaikea kuvitella, että joku tai kukaan taiteilija pystyisi aidosti uhkaamaan yhteiskuntaa ilmoittamalla, että jos ei tapahdu sitä ja tätä, niin hän lopettaa taiteensa tekemisen. Tätä pidetään alallamme usein kamalana asiana, mutta se ei ole sitä, vaan päinvastoin mitä hienoin asia ja osoitus siitä, että maailma on tolallaan.

Itseni ja omat työni (siis sen, miten sattumanvaraista ja hallitsematonta työskentelyni on), kuin myös muutaman kollegani tuntien, olisi mielestäni inhimillisesti ottaen kamalaa, jos yhteiskuntamme ja sen ihmiset olisivat minusta tai meistä riippuvaisia. On myös niin, että jos näytelmäkirjailijoista ja käsikirjoittajista todettaisiin, että heitä tarvitaan siksi ja siksi, se tarkoittaisi samalla, että heille näkemykseni mukaan kuuluva ajattelun ja taiteen vapaus kavennettaisiin tai otettaisiin kokonaan pois. He saisivat ajatella ja taiteilla vain niissä rajoissa, mitä tuo määritelmä sallii.

Kaikki muut, kuin tuota määritelmää vastaavat työt, heidän tuotannossaan julistettaisiin samalla tarpeettomiksi. Yksinkertainen vastaus kysymykseen, mihin näytelmäkirjailijoita ja käsikirjoittajia tarvitaan, tarkoittaisi sitä, että vapaista taiteilijoista tehtäisiin tai ainakin haluttaisiin tehdä väkipakolla persoonattomia tuotannon osia. Siis kuuliaisia osaajia, joilla on selkeä tuote, jota he valmistavat ja myyvät ja joka vastaa ostajan odotuksia.

Täytyy tosin heti lisätä myös se, että näyttäisi siltä, että juuri näytelmäkirjailijat ja käsikirjoittajat itse ajavat tätä muutosta kaikkein innokkaimmin. Jo pelkkä ajatuksen varjo siitä, mitä kaikkea näytelmä ja käsikirjoitus voisi olla, saa suuren osan ammattikunnastamme tarttumaan käsikirjoitusoppaaseen ja vaatimaan, että kerro nyt helvetissä mitä ne oikeat näytelmät ja käsikirjoitukset ovat – tee meistä vakavasti otettavia tarinaosaajia!

Toinen ilmiselvä vastaus kysymykseen ”mihin näytelmäkirjailijoita ja käsikirjoittajia tarvitaan” on tämä: heitä tarvitaan kirjoittamaan näytelmiä ja käsikirjoituksia. Vastaus voi aluksi vaikuttaa tyhjältä tautologialta, mutta se ei itse asiassa ole sitä.

Se on ensiksi vastalause sille toistuvalle ilmiölle, että näytelmäkirjailijoille ja käsikirjoittajille pyritään asettamaan ulkoapäin jokin – usein yhteiskunnallinen – velvollisuus. Ikään kuin heillä olisi jokin perustava velvollisuus parantaa muuten sairas yhteiskunta. Ikään kuin heidän pitäisi tehdä työt kaikkien niitten puolesta, jotka eivät niitä tee: poliitikkojen, toimittajien, opettajien, sosiaaliviranomaisten, vanhempien, ystävien ja muitten kanssaihmisten. Tai ikään kuin heidän pitäisi politisoida asiat ja ihmiset – ja saada nämä vieläpä toimimaan jonkin yksimielisen paremman tulevaisuuden eteen.

Sitä en kylläkään kiistä, ettei olisi kekseliästä ulkoistaa – koska yhteisten asioitten hoitaminen ja toisista välittäminen on nykysuomalaiselle niin vastenmielistä – ettei olisi kekseliästä ulkoistaa tällainen toiminta kirjailijoiden ja käsikirjoittajien velvollisuudeksi. Sitten voidaankin, sen sijaan että ryhdistäydyttäisiin itse, käyttää joutoaika kritisoimalla tuota ammattikuntaa siitä, että sen edustajat eivät kirjoita teoksia, jotka saisivat kaikki muut muuttamaan yhteiskunnan väriä, muotoa, suuntaa ja makua.

Toiseksi, edellä mainittu tautologinen vastaus korostaa sitä, että jokainen näytelmäkirjailija ja käsikirjoittaja saa ja joutuu itse perustelemaan työnsä mahdollisen filosofisen, eettisen, yhteiskunnallinen ja niin edelleen merkityksen. Jos taas näytelmäkirjailija tai käsikirjoittaja ei itse tiedä työnsä merkitystä, siis sitä mihin hänen työtään tarvitaan, hänen kannattaa nähdäkseni vaihtaa alaa sen sijaan että jatkaa uskomista siihen että merkitys ja tarve on, kunhan joku vain kertoo sen hänelle.

Kolmanneksi, mainittu tautologinen vastaus on itse asiassa linjassa muiden ammattien ja niiden kaltaisten määritelmien kanssa. Esimerkiksi: siivoojaa tarvitaan siivoamaan, pituushyppääjää hyppäämään pituutta ja ohjelmistosuunnittelijaa suunnittelemaan ohjelmistoja. Tästä huolimatta näytelmäkirjailijoiden ja käsikirjoittajien kohdalla työn merkitystä haetaan muualta, sanoisinko sivutoimialoilta. Tarkoitan tällä sitä, että työn ytimenä pidetään milloin filosofiaa, politiikkaa, sosiologiaa, psykoanalyysia, epämääräistä ”käsityöläisyyttä” – unohtamatta paranoidismystistä ”rakenteitten” kaikkialla näkemistä.

En kiistä, etteikö draamateoksia voisi tarkastella jostakin mainitusta näkökulmasta käsin ja etteikö se olisi joskus hedelmällistäkin. Mutta en pidä alamme hetkittäisestä ylimielisestä ja kovin itsevarmasta suhtautumisesta asioihin, joita toiset tutkivat työkseen koko elämänsä. Esimerkiksi näytelmäkirjailija on harvoin tai edes voi olla kovinkaan kummoinen filosofi, sosiologi tai politiikan tai talouden asiantuntija – koska hän ei vietä koko uraansa perehtymällä yhteen niistä. Se ei kuitenkaan näytä estävän häntä esiintymästä näiden alojen jonkinlaisena ylimpänä asiantuntijana.

Ehkä tämä korostaminen on vain yksi oire siitä, kuinka vähän töitämme tarvitaan vaikkapa älyllisen keskustelun näkökulmasta. Onhan tunnettu tosiasia, että esimerkiksi teattereissa esitetyt yhteiskunta- ja talousanalyysit ovat keskimäärin niin mitättömiä, että yhteiskuntamme älymystöä ei juuri teattereiden yleisöissä näy.

Epäilykseni näytelmäkirjailijoiden ja käsikirjoittajien tarpeellisuudesta tai sen vähäisyydestä on herännyt myös keskustellessani ohjaajien kanssa. Kristian Smeds on todennut Takomon aikanaan lavastajista, että hän ei käytä lavastajia, koska hän ei kaipaa työryhmään toista henkilöä, joka ajattelee aiheen teatteriksi. Tässä kommentissa hän kiteyttää mielestäni myös näytelmäkirjailijan ja käsikirjoittajan (miksei myös valo-, ääni- ja pukusuunnittelijan) perustavan kysymyksen: jos ohjaajalla on näkemys välineestään ja kyky käyttää sitä, hän ei toden totta tarvitse toista ihmistä kirjoittamaan teoksiaan.

Tästä seuraa siis, että – enkä halua arvottaa tässä erilaisia työtapoja – näytelmäkirjailijoita näyttäisivät tarvitsevan vain ne ohjaajat, joilla ei ole kokonaisnäkemystä omasta välineestään. Vaikka kotimaisen näytelmän ja käsikirjoittamisen korkeasta tasosta on viime vuosina puhuttu paljon, itse asiassa ohjaajan taide näyttäisi olevan salaa nousussa – ohjaajan taide nimenomaan taiteena, eikä keskinkertaisten uusien kotimaisten kantaesitysten toteuttajana.

Kysymys on lopulta tietenkin siitä, mihin taidetta ja/tai teoksia tarvitaan. Näytelmäkirjailijoiden ja käsikirjoittajien henkilöiden tarpeellisuus on tietenkin yhtä suurta tai vähäistä kuin kenen tahansa ihmisen. Onpa vielä niinkin, että vähäisen kokemukseni mukaan näytelmäkirjailijat ja käsikirjoittajat ovat ihmisinä, lähimmäisinä, keskivertoa huonompia ja että siksi heidän henkilöitään tarvitaan erityisen vähän.

Ja siksi tässäkin lienee parasta vaihtaa painopistettä ja kysyä, mihin näytelmiä ja käsikirjoituksia tarvitaan – niitä tekevien henkilöitten sijaan.

Keskustelimme erään kerran hyvän ystäväni kassa – toinen kuin alussa mainitsemani – tuttavistamme, jotka eivät näyttäisi käytännössä koskaan lukevan kirjoja, käyvän teatterissa tai katsovan edes elokuvia muuten kuin sattumalta ja poikkeustapauksessa. Ystäväni sanoi suorastaan olevansa kateellinen ihmisille, jotka eivät näyttäisi tarvitsevan taidetta.

Kun kysyin, miten niin; että eikö taiteen tarvitseminen kuitenkin ole meille ihan kivaa, hän sanoi, että oikeastaan ei. Että hän on kateellinen siitä, että nuo ihmiset eivät tuntuisi tarvitsevan taidetta reflektoidakseen elämäänsä, sen valintoja, sen vaiheita, ennen kaikkea sitä, että he tietävät kuolevansa. Että – lyhyesti – hänestä näyttää, niin kuin nuo ihmiset olisivat vapaita kuoleman kauhusta.

Olen ollut eläissäni moneen kertaan ja monesta syystä masentunut. Mutta tuo ilta oli ensimmäinen kerta, kun masennuin siitä, että – ystäväni mukaan – kaikkia muita ihmisiä oma kuolema ei tuntuisi hetkauttavan pätkääkään; että he ovat – toisin kuin me – sinut (tai minut) sen kanssa. No, lohdukseni ystäväni sanoi, että onneksi minulla on pino kirjoja ja elokuvia, joiden avulla voin tarkastella ja sulatella tätäkin masennustani.

Niin, näytelmät ja käsikirjoitukset ovat osa niin sanottua kulttuurista käsikirjoitusta. Ne, samoin kuin kaikki taide, ne kantavat mukanaan itseään suurempaa käsikirjoitusta, yhtä mahdollista mallia siitä, mikä elämän tarkoitus on, mikä ihminen on, mitä rakkaus on, miten viha ilmenee ja saa ilmetä, mikä on hyvää ja mikä pahaa. Rakkaudella, vihalle, masennukselle, pettymykselle, ilolle, loman alkamiselle, perjantai-illalle – ja niin edelleen – on oma kulttuurinen käsikirjoituksensa, koodisto eri malleista, miten noissa tilanteissa ihminen toimii, voi toimia, ja kenties myös tietoa siitä, mitä millaisestakin toiminnasta mahdollisesti seuraa.

Näytelmät ja käsikirjoitukset osallistuvat – tarvittiinpa niitä tai ei – keskusteluun siitä, mikä ihminen on, mitä on elää ihmisenä, ja muuttavat sitä – suuntaan tai toiseen. Siinä, osana tätä keskustelua, meillä kullakin on pieni mahdollisuus joko pahentaa tai parantaa maailmaa.

Tuomas Timonen