Seppo Ahdin puhe Näytelmäkirjailijaliiton 90-vuotisjuhlissa

Alla oleva teksti on Seppo Ahdin puhe Suomen Näytelmäkirjailijaliiton 90-vuotisjuhliin 21.10.2011.

Hyvät kollegat.

Kun syntymäpäiväsankareita onnitellaan, tavaksi on tullut sanoa lohduttelevasti, että ikähän on vain numeroita, eikä semmoisia numeroita hyödytä tuijottaa.

Ei meidänkään kannata suuremmin jämähtää noihin sinänsä kunnioitettaviin yhdeksäänkymmeneen vuoteen. Malttakaamme hetki ja laajentakaamme tarkasteluperspektiiviä.

Kun maailman ammatteja on pantu ikäjärjestykseen, kärkipäähän ovat aina sijoittuneet – mitenkään kotiäitien arvokasta panosta aliarvostamatta - ne tutut metsästäjä, kalastaja ja se yksi pakollinen aikuisviihteen ammattilainen.

Kuitenkin, jos virkavuosia laadittaessa olisi käytössä jonkinlainen – anteeksi sanan toisinaan huono maine – jonkinlainen intellektuaalista pääomaa kuvaava kerroin – ammattien ikäjärjestys saattaisi muuttua radikaalisti.

Oma villi veikkaukseni on, että aivan kärkihaminoista löytyisivät silloin meidän varhaiset kollegamme, kaiken maailman sepittelijät ja tarinoiden kertojat.

Jos lähdetään sieltä dokumentoidusti vanhimmasta päästä, niin esimerkiksi jonkun Gilgameshin on päätelty ilmestyneen nuolenpääkirjallisessa muodossa jo nelisen tuhatta vuotta sitten. Painos ei kylläkään ollut järin suuri.

Gilgamesh ei teoksena ole tässä yhteydessä paras mahdollinen esimerkki, ja jos joukossa on vakaumuksellisia yliopistohumanisteja, niin selvyyden vuoksi sanapari ”tässä yhteydessä” tarkoittaa osapuilleen samaa kuin ”tässä kontekstissa”.

Gilgameshan on nimittäin taideluomana enemmän eepoksellinen kuin draamallinen. (Teki kuitenkin vaan mieleni mainita se tässä, koska näin aikoinaan HKT:ssa Antti-Einari Halosen ja Jukka Kajavan tulkinnan teoksesta. Tosin en muista esityksestä juuri muuta kuin ne pitkät mustat Gestapo-tyyliset nahkatakit.)

Näinä päivinä ei taida kuulua perussuomalaisiin kansallishyveisiin sanoa mitään myönteistä Kreikasta, mutta hällä väliä.

Kaikkihan me olemme hyvin tietoisia siitä, että sellaiset alamme notoriset ammattimiehet kuin Aiskhylos, Euripides, Sofokles - ja otetaan nyt tasapuolisuuden nimessä komedian puolelta vaikka Aristofaneskin mukaan - nämä klassiset sisällöntuottajat kirjoittivat pitkälti yli kaksi vuosituhatta sitten tekstejä, joiden osumatarkkuus on tänäkin päivänä aivan toista luokkaa kuin moderneimmankaan paikallisen kirjanpidon.

Nämä yleispätevyydet voi tiivistää kahdeksi päälauseeksi:

1. Maallisen ja henkisen noblessin, ja erityisesti kuninkaallisten joukossa on poikkeuksellisen paljon sekopäitä.

2. Sukulaisten kanssa vehtaamisesta ei koskaan seuraa mitään hyvää.

Kuten tiedämme, uuden ajan dramaatikoista muun muassa Shakespeare oli paljolti samoilla linjoilla.

Hyvät Shakespearen elämäntyön jatkajat.

Tiedämme työskentelevämme poikkeuksellisella alalla. Meidän toimintaamme on tosi vaikea siirtää vaikkapa Kiinaan. Jääkälin molsian, Juulakon Hulda, Mobile hollol – ihan mahdotonta. No jaa, Kuliton sukupolvi saattaisi onnistua.

Onnemme on myös toimia maassa, jonka julkinen valta hehkuttaa uskoaan ja rakkauttaan innovatiivisuuden ihmeitä tekevään voimaan.

Kiva. Ja jos on totta, mitä Albert Camus’n väitetään sanoneen, että kaiken, minkä hän on oppinut filosofiasta ja moraalista, hän on oppinut jalkapallokentiltä, jos se on totta, meillä ei voisi olla Paavo Arhinmäkeä mainiompaa kulttuuriministeriä.

Toki uhkiakin on, niitä rakastettu ja kunnioitettu puheenjohtajamme saattaa tarkastella lähemmin, mutta otetaan tähän nyt yksi siitä hassuimmasta päästä.

Muutama vuosi sitten draamantuottajat syttyivät vallankumouksellisena pitämäänsä aatteeseen, jota he kutsuivat interaktiivisuudeksi. Kysymys oli jonkinlaisesta spectators cutista. Katsojat saisivat itse äänestämällä demokraattisesti päättää, miten draama loppuu ja miten henkilöille käy.

Ajatus kuoli nopeasti omaan mahdottomuuteensa. Katsoja rakastaa yllätyksiä, tulla vedetyksi ja viedyksi harhaan, pieniä vihjeitä, joista syntyy oivallus. Tätä kirjoitustehtävää varten on aivan omat, kirjailijoina ja käsikirjoittajina tunnetut ammattilaiset.

Ikävä tosiasia on, että myös he ovat kuitenkin vain ihmisiä, ja ihmisille on sallittava myös epäonnistuminen. Aina ei taidokkainkaan, ammattitaitoisimminkaan rakennettu yllätys onnistu.

Tuttavani todisti tällaista surullista tapausta Tampereella. Hän oli istunut katsomassa elokuvaa Troija. Filmissä oltiin juuri kohtauksessa, kun pimeys oli laskeutunut kaupunkiin, puuhevosen luukku auennut ja sisään piiloutuneet kreikkalaiset kapuamassa ulos.

Silloin takapenkiltä oli kuulunut puolikuiskaava miehen ääni: ”Mää arvasi!”

Seppo Ahti
21.10.2011